Urani diabeetikkona saavutti 42 vuoden virstanpylvään helmikuussa. Matka on ollut pitkä, maailmankatsomusta avartava, oppimista, sopeutumista, nöyrtymistä ja uuvuttavaa. Se on antanut paljon kokemuksia, hyviä ja pahoja, sekä kaikkea siltä väliltä. Olen aina vaatinut itseltäni diabeteksen hoidossa täydellisyyttä. Olen armoton itseäni kohtaan. Orjapiiskuri, joka ei hyväksy epäonnistumista ja  onnistumisesta ei palkitse. Lapsuudesta muistan pissanäytteet. Pipetillä otettiin […]

Ilman sokerimittausten merkintöjä ja tallentamisia en muistaisi mitä kuusi viikkoa sitten torstaina klo 15 olen tehnyt tai tapahtunut, kun sokerit ovat käyttäytyneet poikkeavasti normaalitasosta. Toisaalta merkinnät kertovat, että kuntosaliharjoittelu nostaa ensin sokereita ja sitten tullaan alas, kun sama ilmiö toistuu viikoittain aina tiistaisin klo 13-15 välillä. Mittaa, skannaa, merkitse, tallenna ovat neljä sanaa, joilla diabetekseni käyttäytymistä voin tulkita.

Kuopuksen vauvavuosi kääntyy pikkuhiljaa loppusuoralle. Vuosi on mennyt nopeasti ja suoraan sanottuna väsymyksen aiheuttaman hämärän peitossa. Omahoito seuraa mukana pakollisena pahana, välillä motivaatiota on enemmän ja välillä vähemmän.

Diabeetikot kantavat mukanaan hoitovälineitä. Niitä kiinnitetään, pussitetaan, kääritään, roikotetaan, kannatellaan, piilotetaan ja pidetään esillä. Niihin pukeudutaan.

Päätin käyttää muutaman hetken miettimällä insuliinipumppua ja pukeutumista. Ovatko väitteet totta vai tarua? Voiko insuliinipumppu olla vaihtelevasti piilossa ja asusteena?

Uuden deeblogistin aloittaessa uransa näin joulun jälkeen on varmaankin kliseisin mahdollinen avaus kirjoittaa ylensyömisestä. Tartun siitä huolimatta aiheeseen, sillä syöminen on minulle tärkeää. Se on parhaimmillaan ja etenkin hyvässä seurassa niin paljon muutakin kuin vain nälän poistamista tai laskemassa olevan sokeriarvon nostamista. Suhtaudun syömiseen ehkä turhankin huolettomasti ottaen huomioon sen, että minulla on jo parisenkymmentä […]

Olisi ihanaa esiintyä voittajana. Silloin voisin kirjoittaa siitä, miten diabeteksen hoito meinasi kerran uuvuttaa minua, mutta sitten keksin keinon, jonka avulla selätin kaiken kuormituksen.

Tästä ei taida kuitenkaan tulla tuollaista sankaritarinaa, harmi sinänsä.

Ampiaiskirja oli kunniakirja, jota alakoulun kevätjuhlassa jaettiin yksi jokaiselle luokalle. Sen sai jos oppilas oli tavalla tai toisella ansioitunut koulutyössään. Olin  viisi kevättä jännittänyt ja odottanut, että koulun rehtori kutsuisi minut lavalle vastaanottamaan Ampiaiskirjan. Oli kuudennen luokan kevätjuhla. Viiden vuoden kevätpettymys olisi ohi. Olin asiasta varma. Luokilla ensimmäisestä viidenteen olin aina ollut kolmen parhaan joukossa. […]

Kun lapsi sairastuu vakavasti, paluu ”normaaliin” arkeen on vaikeaa. Ja tuleeko siitä normaalia ollenkaan? Vanhempana ajattelen, että diabeetikkolapset ovat pieniä sankareita. Pienet sankarit selviytyvät diabetekseen sairastumisesta, joka veisi heiltä hengen ilman insuliinia. Insuliini on heidän elämän avain. Se avaa oven sokereille kulkea elimistön käyttöön.