Insuliinikuolema kuulostaa pelottavalta ja laittaa pohtimaan oman hoidon vaativuutta ja harmaita sekä mustiakin alueita. Monta kertaa olen myös törmännyt väärinkäsityksiin ja virheisiin aihetta käsiteltäessä. Siksi ilahduin joulukuussa, kun käteni osui sattumalta L.K. Valmun nuorille kirjoittama kotimainen Poika – murha seitsemännellä luokalla -dekkari, Karisto 2017.
Sokeritauti on nyt diabetes, mutta vaatii diabeetikolta samalla tavalla ympärivuorokautista hoitoa ja tarkkuutta kuin 42 vuotta sittenkin.
”Tervetuloa kesä!” – sadesäätä ja hellettä – sokerin vaihtelua täynnä.
On mielenkiintoista, miten lapsen verensokeri vaihtelee päivittäin – joskus jopa sään ja lämpötilan mukaan.
Ikä tekee tehtävänsä ja ykköstyypin diabeetikko olen niin kauan kuin elonvuosia riittää. Mielessä kuitenkin pyörii miten pärjään, osaan ja muistan sitten ikäihmisenä pistää sopivan määrän insuliinia? Muistanko syödä oikeaan aikaan ja sopivan määrän ruokaa? Vai maistuuko silloin edes ruoka ja millainen ruoka maistuu? Minulla on diabeteshaave ja se on sensoroiva, letkuton insuliiinipumppu.
Diabeetikot tietävät miten diabeteksen hoitoa voisi kehittää. Ovatko diabeteslääkärit, -hoitajat ja hoitotarvikkeista päättävät valmiita tukemaan diabeteksen hoitoa?
Esikoisemme oli 3,5-vuotias kun hän sairastui. Pienten määrien mittaaminen insuliiniruiskuihin oli opittava ennen kuin saimme insuliinikynät käyttöön. Mitattava pikainsuliinin määrä oli jopa 0,25 ky. Sellaista määrää ei kynällä edes voi mitata. Ruiskujen ilmaaminen ja määrän oikein mittaaminen oli minusta hankalaa varsinkin kun lapsella oli kova pistospelko.
Alina Salmi
Anne Artukka
Deeblogin Vieraskynä
Anssi Lehto
Elsa 
Erika Drugge-Kesänen
Helmi Westergren
Jenni Kulo
Kalle-Ville Ruohonen
Kirsi Stjernberg
Kirsi-Maria Hytönen
Laura Manninen
Liisa Laitinen
Maarja Metsaviir
Miia Tuomaala
Miika Miettinen
Mika Haulo
Peter Lindberg
Petteri Rantamäki
Pia Sivunen
Reija Helkkula
Salla Vähäkangas
Sari Pihlava
Teija Sihvo