9.2.2018 Pia Sivunen

Ylitankkaaja tunnustaa

Uuden deeblogistin aloittaessa uransa näin joulun jälkeen on varmaankin kliseisin mahdollinen avaus kirjoittaa ylensyömisestä. Tartun siitä huolimatta aiheeseen, sillä syöminen on minulle tärkeää. Se on parhaimmillaan ja etenkin hyvässä seurassa niin paljon muutakin kuin vain nälän poistamista tai laskemassa olevan sokeriarvon nostamista.

Suhtaudun syömiseen ehkä turhankin huolettomasti ottaen huomioon sen, että minulla on jo parisenkymmentä vuotta sitten diagnosoitu kakkostyypin diabetes. Pidän kaikesta hyvästä ruoasta, ja useimmat ruoat ovat mielestäni hyviä. Tämä ei ole mikään ongelma, sillä kaikkeahan saa syödä, kunhan muistaa kohtuuden. Minun ongelmani on se kohtuus.

Vähän liikaa

Minussa on sisäänrakennettuna mekanismi, joka väittää, että tarpeeksi ei riitä, vaan aina kannattaa tankata hieman yli. Varoitusvalo ei syty muistuttamaan kohtsillään edessä olevasta ähkystä, kun lähden buffetissa taas uudelle kierrokselle. Ja kun avaan iltakymmeneltä jääkaapin oven, mikään muistijälki ei palauta mieleen, miten ikävä on herätä keskellä yötä vatsan vellontaan. Illanistujaisissa voisin useimmiten jättää sen viimeisen oluen tai viinin juomatta, eikä hilpeyteni taso laskisi siitä yhtään.

Pää sanoo, että vähempikin riittää. Ei homejuusto siitä huonone, että se on jääkaapissa muutaman päivän. Suklaalevystä voisi joskus riittää rivi tai pari – eivät äklö olo ja tahmainen kitalaki ole mikään voitonmerkki loppuun suoritetusta tehtävästä.

Teimme lapsuudenkodissani kauan sitten lemmikkikoirallemme testin, joka osoitti, ettei eläinparka osannut luonnostaan lainkaan säädellä syömistään vaan ahmi niin kauan, kuin kuppiin laitettiin lisää ruokaa. Lopulta se ei enää pystynyt nousemaan jaloilleen, vaan makasi kuppinsa ääressä – ja söi. Silloin nauratti, vaan mitä kertookaan minusta tämä itselläni jatkuvasti tekemäni ihmiskoe?

CreatedByFreepik_credit_w

Olen kuin ihmeen kaupalla toistaiseksi onnistunut pitämään sokeriarvoni jotakuinkin kurissa liikkumalla runsaasti. Vaan sanoohan sen järki, ettei tätä kestä loputtomiin. Mittailin syksyllä useita päiviä kaikki mahdolliset ennen ja jälkeen -sokerit, ja lääkärini oli arvoihin varsin tyytyväinen. Lupaili jopa, että kunhan karistaisin muutaman kilon, saatettaisiin metformiinilääkitystäni tarkistaa. Ja tarkistaminen tarkoittaisi – toisin kuin verotuksessa – oikeasti lääkityksen vähentämistä.

Vankka motiivi siis on, mutta kun käsi ei tottele päätä, vaan lappaa omavaltaisesti tavaraa sisään. Jos ihminen olisi hyvin suunniteltu, hänessä olisi geneettinen systeemi, joka varoittaisi tai peräti jotenkin estäisi silloin, kun ihminen on tekemässä jotakin itselleen haitallista. Saisiko sellaista hankittua jostakin? Oletko sinä onnistunut löytämään?

Olen tamperelainen kakkostyypin diabeetikko, joka kiusaa kivaa ihmistä asettamalla itselleen jatkuvasti erilaisia tavoitteita ja aikatauluja. Viihdyn yhdistystoiminnassa mukavien, toimeliaiden ihmisten kanssa, ja olen koukussa sauvakävelyyn ja crosstraineriin. Mukavaa on myös pujahtaa saunan jälkeen puhtaisiin petivaatteisiin. Ei sitä nuorempana tajunnutkaan, kuinka pienistä jutuista voi tulla tyytyväiseksi.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Raili Tolvanen

    Kyllä, olen löytänyt Diabeetikon Oikean ruokavalion joka on Vhh eli yli puoli vuotta jo vähähiilihydraattisella ruokavaliolla. Siihen ei tarvita geneettistä perimää vaan jonkunlaista omaa tahtoa SYÖDÄ terveellisesti.. Antti Heikkilän Diabeetikon oikea ruokavalio on hyvä opas jota soveltaa omaan elämään.- Kun höttöpullat ja roskaruuat jää kokonaan , alkaa painokin pikkuhiljaa lskea, kolestrolit normaaliksi ja sokeriarvot alentuu. Itse olen ent. suklaa ja pullahiiri, kaikki kelpas pizzasta lähtien. Jos minä onnistun onnistuu kukavaan.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat