raskausdiabetes, raskaus, odotus
18.2.2017 Deeblogin Vieraskynä

Raskausdiabetes – Tervetuloa insuliini!

Ensimmäinen käynti äitiyspoliklinikalla koittaa. Menen ensin diabeteshoitajan juttusille. Ihmettelen, kun hoitaja ensi töikseen alkaa ottaa vauvalta sykekäyrää. Tämä on minulle uusi kokemus. Vatsan ympäri vedetään leveä kuminauha, jonka alle laitetaan syke- ja liikeanturit. Kone alkaa tikittää vauvan sykkeen tahdissa ja piirtää samalla käyrää. Juttelen diabeteshoitajan kanssa ja katselen ihmeissäni, kun vauvan sykkeet piirtyvät paperille.

Käyrän jälkeen siirrymme itse asiaan.  Hoitaja alkaa käydä läpi ruokapäiväkirjaa ja uusinta sokeriseurantaa. Olen ylpeä hienosta ruokapäiväkirjastani, joka on lähes täydellinen, mutta ei kuitenkaan liian täydellinen. Hoitaja laskee kasvisten ja hedelmien määrän, maitotuotteet ja hiilihydraatit käsittämättömällä nopeudella. Samalla katsotaan, miten esimerkiksi spagettiannos näkyy verensokerimittauksissa ja todetaan, että ei mitenkään. Saan melko puhtaat paperit. Tuskailen korkeita aamusokereita ja saan hoitajalta sympatiaa. Sama ongelma on monella muullakin, eikä siihen välttämättä ole muuta ratkaisua kuin lääkehoito.

Opettelen taas pistämään

Hoitajan jälkeen palaan aulaan odottamaan lääkäriä. Olen valmistautunut siihen, että lääkärin kanssa juttelemme mukavia, vauvaa ultrataan ja sitten päätetään jäädä vielä seuraamaan tilannetta. Järkytyn hieman, kun lääkärin huoneeseen mennessäni näen pöydällä valmiiksi tehdyn insuliinireseptin. Lääkäri on katsonut sokeriseurannan jo etukäteen ja ilmeisesti todennut, ettei tässä enää kannata odotella.  Vaikka olen alan ammattilainen ja pistänyt monenlaisia piikkejä ties minne, ajatus itsensä pistämisestä tuntuukin äkkiä kovin ikävältä.

Keskustelemme lääkärin kanssa tilanteesta melko lyhyesti. Lääkärikin toteaa, ettei aamusokereihin auta mikään muu kuin iltaisin pistettävä insuliini. Lääkäri antaa reseptin ja kertoo, että hoitaja opettaa pistostekniikan. Sitten siirrymme ultraäänen pariin. Rakenneultrasta on jo melkein 10 viikkoa, joten odotan innolla vauvan näkemistä.

Käy ilmi että vauva on kookas, ei mikään ihan mahdottoman iso, mutta selvästi keskikäyrien yläpuolella. Tämä on tavallista raskausdiabeetikolla. Kun äidin verensokeri on normaalia korkeampi, vauva saa itseensä normaalia enemmän sokeria ja sen vuoksi kasvaa suuremmaksi kuin olisi tarpeen.

Palaan diabeteshoitajan luokse. Harjoittelemme insuliinin pistämistä. En ole koskaan pistänyt kenellekään insuliinia, mutta nopeasti se alkaa sujua. Pistän harjoitusneulalla keittosuolaa pehmeään palloon ja olen iloinen, kun se onnistuu. Saan mukaani ensimmäisen insuliinikynän ja neuloja sekä ohjeet annoksen nostamisesta. Hoito aloitetaan pienellä annoksella ja insuliiniannosta nostetaan hiljalleen itse, kunnes aamuarvot ovat tavoitelukemissa.

Aluksi insuliini ahdistaa

Samana iltana yritän otsa hiessä muistella, miten pistäminen taas menikään. Kaivan kirjalliset ohjeet esiin. Ensin sekoitan kynän, jotta insuliinin koostumus muuttuu tasaiseksi, sitten laitan neulan paikalleen ja valitsen annoksen.  Ennen varsinaista pistosta valitsen kynästä 2 yksikköä, jotka ruiskautan suoraan pesualtaaseen. Tämä tehdään siksi, jotta nähdään että insuliinikynä ja neula toimivat.

Sitten valitsen kynään annokseksi 8 yksikköä. Nappaan reidestä reilun poimun sormien väliin ja tökkään neulan siihen. Neula on pieni, alle sentin mittainen ja hyvin ohut. Pistosta tuskin tuntee. Painan insuliinin reiteen kynässä olevasta napista ja sitten odotan 10 sekuntia, sitten vasta neulan saa ottaa pois.

Suoriudun mielestäni hyvin ensimmäisestä pistoksesta. Tosin tarkistin varmaan 20 kertaa, että annos on se, minkä piti ollakin. Hirvittää. Olen varma että kuolen yön aikana hypoglykemiaan eli alhaiseen verensokeriin. Järki sanoo, että aloitusannos eli 8 yksikköä Protaphane-insuliinia ei tappaisi edes kärpästä, mutta silti ahdistaa.

Kaikesta huolimatta olen edelleen hengissä aamulla. Hyökkään sokerimittarin luo. Aamusokeri on kuin onkin laskenut hieman aiemmista lukemista, mutta ei ole kuitenkaan normaali.  Pistän saman insuliinimäärän vielä kahtena iltana. Kun aamusokerit eivät edelleenkään suostu laskemaan normaaliksi, nostan ohjeen mukaan annosta 10 yksikköön.

Sattuu, ei satu, mutta selviän

Seuraavina viikkoina joudun pikkuhiljaa hilaamaan insuliinin annosta ylöspäin. Isommalla annoksella sokerit pysyvät hyvällä tasolla yleensä muutaman päivän, kunnes lähtevät taas nousuun. Pistäminen alkaa sujua jo rutiinilla. Totean, ettei pistos aina ihan kivuton ole. Joinakin iltoina se sattuu enemmän, joinakin vähemmän. Välillä onnistun pistämään suoraan jonkin pienen verisuonen läpi, jolloin tuloksena on komea mustelma.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin sitä mieltä, ettei pistäminen ole vaikeaa eikä yleensä kivuliasta. Insuliinin annoksen omatoiminen nostaminen (ja tarvittaessa laskeminen) on helppoa äitiyspolilta saatujen ohjeiden mukaisesti.

Jos lukijana on kohtalotoveri, voin lohduttaa: Insuliinihoitoa ei kannata pelätä, siitä selviää kyllä!

Kirjoittaja on lääkäri, kolmen pienen lapsen äiti ja kolminkertainen raskausdiabeetikko.
Kaikki sarjan kirjoitukset täällä.

Vieraskynällä Deeblogiin kirjoittavat vakiokirjoittajien ulkopuoliset tarinoijat.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Pingback: Ne onnettomat aamusokerit - Deeblogi

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat