Vahvistaen vai vältellen?

Julkisesti kirjoittaessa ei varmasti kukaan kirjoittaja välty sen pohtimiselta, minkä verran omasta elämästä haluaa jakaa niin, että kuka tahansa voi sen lukea. Kuulemieni kommenttien takia ajattelen, että moni saattaa ihmetellä ja paheksuakin, miksi kukaan haluaa jakaa omia asioitaan tuntemattomien ihmisten luettavaksi. Erityisesti lasten osalta jotkut ajattelevat, että asioiden salailu mahdollisimman pitkälle olisi lasten etu. Itse ajattelen eri tavoin ja haluan tuoda esiin toisenlaista näkökulmaa asiaan. Avoimuus on meidän perheen tapa, mutta sen ei toki tarvitse olla kaikkien tapa. Jokaisen on hyvä toimia sen pohjalta, mikä itselle tuntuu luontevalta.

Meidän perheen tilanteessa kirjoittamani aiheet eivät ole kepeimmästä päästä, ja minua onkin paljon mietityttänyt kirjoittamiseni seuraukset lapsilleni. En halua olla itsekäs, ja omat tarpeet eivät saa mennä lasten tarpeiden edelle. Lapseni tietävät, että kirjoitan elämästämme, ja milloin tahansa he voivat kieltää ja sanoa, etteivät halua minun kirjoittavan. Olen silti miettinyt sitä, että lapset eivät voi ymmärtää niin laaja-alaisesti ja syvällisesti, mitä kirjoituksista voisi mahdollisesti seurata, kuin millaiseen pohdintaan aikuinen kykenee. Olen pohtinut, miten suojelisin lapsiani mahdollisimman paljon. Eräänä päivänä keskustelin lasten kanssa siitä, miten muut lapset ja nuoret ovat suhtautuneet siihen, että he asuvat osan viikosta toisessa kodissa. Me aikuiset kun olemme saaneet kokea monenlaista suhtautumista tilanteeseemme. Lapset kertoivat, että toiset lapset ovat kyselleet, onko sijaisperheessä trampoliini, saako siellä hyvää ruokaa ja pitääkö sielläkin tehdä kotitöitä. Miten ihanasti lapset ja nuoret osaavatkaan suhtautua asioihin. Kunhan tärkeimmät asiat arjessa ovat kunnossa, lapset eivät tee asioista turhan monimutkaisia. Oma aikuisen mieli ei kuitenkaan pystynyt tyytymään näin yksinkertaiseen vastaukseen. Mietin, että aina lapset eivät välttämättä kohtaa yhtä ymmärtäväisiä ihmisiä elämässään. Joutuvatko he tulevaisuudessa kärsimään ikävistä asenteista ja puheista. Onneksi viisaat lapsemme totesivat: ”Mitä se haittaa, mitä meille sanotaan toisesta kodista. Meillä on nyt tosi hyvä olla, ja me voidaan kyllä kertoa miten kivaa meidän elämä on.”

Sillä hetkellä poukkoileva mieleni rauhoittui. Olipa mistä tahansa asiasta kyse, en voi, enkä edes halua siloittaa lasteni tietä. Jokainen tulee kohtaamaan elämässä haasteita. Onnekas on se, jolla on sekä vahvuutta että nöyryyttä ja taitoa voittaa vaikeudet. Vaikeuksien välttely ei kasvata lapsiani seisomaan vankasti itselle tärkeiden ajatusten takana. Heidän itsetuntonsa ja selviytymiskeinojensa vahvistaminen jo lapsena antaa lujan panssarin ottaa vastaan, mitä ikinä elämä tuokaan mukanaan. Jatkamme avoimuuden linjaa, joka meille perheenä on aina ollut tärkeä. Meidän vanhempien toive on, että kanssaihmisiltä löytyisi ymmärrystä. Toivoisimme, ettei kenenkään tarvitsisi hävetä vaikkapa mielenterveyden ongelmia tai lastensuojelun asiakkuutta. Toiveemme ei kuitenkaan toteudu, jos vanhat häpeään pohjautuvat tavat vaieta asioista jatkuvat yhteiskunnassamme. Siksi haluamme olla mukana luomassa avoimuuden kulttuuria, jonka myötä toivottavasti ymmärrys lisääntyy palanen kerrallaan.

Tämä karhuemo on myös onnellinen siitä, että olemme onnistuneet vanhempina antamaan lapsille sellaista perustavanlaatuista luottamusta ja vahvuutta, mikä kantaa heitä, vaikka mitä tapahtuisi. Se, miten käsittämättömän hyvin lapset ovat sopeutuneet sijaisperheeseen, kertoo lasten mielen vahvuudesta. Olemme monia kertoja kysyneet lapsilta, tietäväthän he, että erossa ollessammekin he ovat joka hetki mielessämme. Joka kerta huumorintajuiset lapsemme vastaavat: ”Me muistetaan se kyllä, ette te meitä koskaan unohda. Ja me ollaankin niin melkomoisia lapsia, ettei meitä nyt noin vaan pysty kukaan unohtaan.” Lasten ei tarvitse pelätä, että heidät hylätään, vaikka vanhemmat eivät olekaan läsnä koko ajan. Vahva kiintymyssuhde kestää erillään olon, ja tapaamisen hetkessä lapset kykenevät ottamaan vastaan kaiken rakkauden ja välittämisen.He voivat luottaa, että tavatessa tuo muistoissa oleva kiintymys konkretisoituu, ja silloin sitä voi taas tankata.

Lastemme reagoinnista olen huomannut myös sen, ettei heidän tarvitse epäillä vanhempiensa selviämistä ilman heidän läsnäoloaan. Olen siitäkin havainnosta helpottunut. Liiallinen riippuvuus voi helposti johtaa siihen, että lapsi ei uskalla aikuisenakaan alkaa elämään omaa elämää, vaan hänet on sidottu henkisesti huolehtimaan vanhempiensa hyvinvoinnista. Lastemme kyky ottaa vastaan huolenpitoa muiltakin turvallisilta aikuisilta kertoo myös siitä, että myrskyisästä elämästämme huolimatta olemme onnistuneet vanhempina luomaan perusluottamuksen elämää ja ihmisiä kohtaan. Lapset voivat luottaa siihen, että elämä kantaa ja että turvallisiksi koettuihin uusiin ihmisiin ja heidän hyvyyteensä voi luottaa. Olemme kuulleet epäilyjä siitä, että lapsemme eivät ole kiintyneitä meihin vanhempiin, kun he kestävät erossa olemisen niin hyvin. Lapsemme kyllä ikävöivät meitä vanhempia. Meillä ei ole koskaan vältelty ikävienkään tunteiden kohtaamista, vaan ihan pienestä asti lapsille on puhuttu paljon ja heille on opetettu, miten erilaisten tunteiden kanssa tulee toimeen. Siispä viisivuotias osasi heti ajatella, miten tästäkin selvitään, kun kerroimme muinoin lapsille sijaisperheeseen menosta. Hän kiipesi syliin ja totesi: ”tulee kyllä varmaan ikävä. Mutta ikävähän on hyvä tunne, kun siitä tietää, että se on rakas ihminen, jota ikävöi. Ja voi kertoa niille aikuisille ja ne lohduttaa.”

Vaikeiden tunteiden välttely ja lapsen olon tekeminen pelkästään hyväksi eivät suojaa lasta kuin siinä hetkessä. Tärkein suoja syntyy lapsen mielen sopukoissa kantaen lasta päiväkodissa, koulussa ja kavereiden luona. Lopulta lapsi voi lentää pesästä kohti aivan omia seikkailuja ja silloinkin hänellä on sydämessä joka ainoa hetki tallessa turva, joka koostuu rakkaudellisista muistoista sekä opeista, jotka auttavat selviämään silloinkin kun on haastavaa. Perusturva kehittyy lapsen mieleen, eikä sitä voi kukaan eikä mikään viedä pois. Se ei pohjaudu konkreettiseen läsnäoloon. Turvallisimmat vanhemmat asustavat sydämen ja mielen sopukoissa lämpiminä läikähdyksinä, myötätunnon lempeänä lohtuna ja taitona rauhoittaa poukkoilevaa mieltä.