17.1.2019 Miia Tuomaala

Huterakin polku kantaa

Tervetuloa lukemaan ajatuksiani ja kokemuksiani, yhdenlaista toipumistarinaa.  Mitään supersankaritarinaa et saa kuitenkaan luettavaksesi, etkä tule lukemaan ihmeistä, jotka tippuivat taivaalta ja joiden myötä yhdessä yössä kaikki muuttui helpommaksi. Elämä ei ole päästänyt tätä äitiä helpolla- ja se on onni se! Meidän perheen viime vuosiin on mahtunut hyvin monenlaisista tilanteista selviytymistä. Toipumisen matkalla olen kohdannut lukuisia haasteita, joita kukaan ei ole voinut ratkaista nopeasti. Eikä kyse ole edes ollut ratkaisuista, vaan tahdosta kohdata kaikenlaiset tunteet ja olla läsnä umpirehellisesti sille kaikelle, mikä kulloinkin on ollut totta siinä hetkessä.  Tarinani onkin enemmän kertomus siitä, miten toivottomastakin voi löytää toivon hippusia, miten voimattomanakin voi selviytyä huomiseen jonkin aikaa ja miten on mahdollista tuntea, että kovat kokemukset ovat olleet kaikesta huolimatta tärkeä kokea. Minä en ajattele, että kärsimys jalostaa ketään, enkä allekirjoita armotonta selviytymistä korostavia näkemyksiä siitä, että jokaiselle annetaan vain sen verran kuin jaksaa kantaa. Meille ei kukaan lupaa, että elämä olisi reilua tai helppoa ja siltikin, kaikesta karusta huolimatta, elämä voi samaan aikaan antaa meille paljon hyvää kaiken kurjan vastapainoksi. Silloinkin kun oman mielen ja kehon on sitä hyvää vaikea kokea ja uskoa todeksi.

Meidän perheeseen kuuluvat minä, mieheni ja kolme lastamme. Vanhin lapsemme, neiti 12v, on kuin muumien Niiskuneiti, jolla on ihana kyky nähdä kauneutta kaikkialla ja valloittavan mielikuvituksensa ansiosta hänellä on taito löytää haavemaailmasta voimia karuissakin arjen tilanteissa. Hänen erityisherkkyys on samaan aikaan sekä iso rikkaus että haaste arjessamme.  Siskoksista nuorempi, neiti 8v, on taas kuin pikku myy. Topakka ja hulvattomia ideoita tuottava kujeilija tahtoo vilpittömästi kuitenkin aina kaikille hyvää ja tietää tasan tarkkaan mitä tahtoo, aitous on hänen ehdoton voimavaransa. Nuorimmaisemme poika 6v muistuttaa muumipeikkoa, tuota pohdiskelevaa filosofia, joka saa aikaan ihastuneita huokailuja minne meneekin. Ikäisekseen hänellä on pienestä asti ollut hämmästyttävän syvällisiä ja laaja-alaisia ajatuksia vähän kaikesta. Poikamme sairastui ykköstyypin diabetekseen 2-vuotiaana. Tämän sairauden myötä elämämme muuttui suuresti ja sairauden sivutuotteena olemme kokeneet yhtä sun toista, niin hyvässä kuin pahassa. Blogiteksteissäni kirjoitan joistakin noista iloista ja suruista. Osa kokemuksistani näiltä vuosilta ei tule koskaan kirjoituksiin mukaan, en tule kirjoittamaan asioista mihin muut ihmiset ja heidän kokemukset liittyvät tiiviisti, tai mitkä ovat liian henkilökohtaisia jaettavaksi netin maailmassa.

Tekstieni toivon tavoittavan sinut, joka tahdot lukea yhdenlaisen kokemuksen siitä mitä kaikkea lapsen diabetes voi perheen elämään tuoda mukanaan. Diabetes ei kuitenkaan ole ainut aihe mikä teksteissäni tulee esiin. Toivon tekstieni tavoittavan myös sinut, joka kaipaat ymmärrystä erityislapsiperheen vanhemman tunteista. Olipa lapsen erityinen haaste mikä hyvänsä, luulen että osittain vanhemmat jakavat hyvin samanlaisia tunteita arjessa, jossa on erityisiä sävyjä. Kirjoitukseni kertovat siitäkin millaisia tunteita kuka tahansa joutuu kohtaamaan silloin kun kuormitusta mielelle ja keholle tulee liikaa.  Ja vaikka elämässäni on tullut vastaan monia kokemuksia, joita monet eivät tule koskaan kohtaamaan, on haasteissa ja toipumisessa lopulta kyse kuitenkin hyvin perustavanlaatuisista tarpeista, joihin ihan kaikki ihmiset voivat samaistua. Kovasti toivon tekstieni tavoittavan myös sinut, joka kamppailet jaksamisen äärirajoilla tai vaikeiden tunteiden ja kriisien keskellä, sinua tahdon telepaattisesti rutistaa ja todeta sinulle: huterakin polku kantaa! Omasta kokemuksestani tiedän, että siihen on toisinaan vaikea luottaa. Rohkaisen sinua silti luottamaan, että hyvin rankkojenkin kokemusten ja tunteiden kanssa voi elää muunkinlaista kuin selviytymistaisteluelämää. Ei ole itsestäänselvyys, että elämä on muutakin kuin selviytymistä päivästä toiseen, mutta se on täysin mahdollista jokaiselle, joka on valmis myöntämään inhimillisyytensä ja kohtaamaan elämän juuri sellaisena kuin se eteen tulee. Yllä olevassa kuvassa konkretisoituu se, miten hutera polku johdatti minut lopulta korkealle kalliolle, josta pystyi näkemään kaikkea huikeaa, mistä polkua talsiessa ei pystynyt edes unelmoimaan.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Anssi Lehto

    Toivota-n (-mme) Sinut Miia lämpimästi tervetulleeksi meidän deekirjoittajien joukkoon uutena virtuoosina. Hyvin näyttää Sinulta tekstiä ja ajatuksia syntyvän, mitkä koskettvat meitä kohtalotovereita.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat