Diabetes – Arjessa mukana
Kymmenes joulukuuta 2018 on päivä, joka jää varmasti mieleeni. Silloin minulla diagnosoitiin tyypin 1 diabetes, ja sairaus tulee olemaan mielessäni joka ikinen päivä loppuelämäni – halusinpa tai en. Viitteitä diabeteksesta minulla oli jo noin kaksi vuotta sitten jouluna, kun mittasimme kotona verensokerit. Yllättäen ne olivat minulla koholla. Seuraavana päivänä tilanne oli normaali, joten sen enempää asiaan ei tullut kiinnitettyä huomiota – tosin se varmaan on osittain iskostunut varoituksena takaraivoon. Seuraavan kerran mittasin sokerit kesällä, ja sama tuttu kaava toistui, eli sokerit olivat koholla mutta seuraavana päivänä aivan normaalit. Tästä tietenkin hieman nyt jo huolestuneena sovin ajan Kirkkoniemessä sokerirasituskokeeseen, jossa mitataan sokerinsietoa. Kokeen tulokset olivat muistaakseni hieman koholla, mutta vastauksessa todettiin, ettei minulla ole diabetesta. Noin vajaa kaksi viikkoa ennen diagnoosia aloin huomata, että minua janotti koko ajan, ja jano vain paheni päivien ja viikkojen kuluessa. Samaan aikaan olin Japanissa matkalla, ja jano tuntui välillä aivan sietämättömältä. Aloin heräillä myös yöllä pakottavaan vessatarpeeseen.
Kun olin jo palannut matkoilta, huomasin yhtenä päivänä töissä kävellessäni, että vasen jalkateräni läpsähtää hieman epänormaalisti maahan ja etten kykene nostamaan jalkaterää paria senttiä enempää. Varpaanikaan eivät enää liikkuneet normaalisti. Tästä huolestuneena lähdin päivystykseen, jossa minulla todettiin pohjehermohalvaus (peroneuspareesi). Samalla tutkittiin glukoosi virtsasta. Sain saman tien illaksi ajan terveyskeskukseen, jossa verensokerini mitattiin: se huiteli huimassa 36:ssa. Lisäksi painoni oli tippunut parissa viikossa noin kuusi ja puoli kiloa. Tämä tuli jostain syystä itselleni suurempana järkytyksenä kuin lääkärin toteama diabetes. Jouduin käymään puntarilla kahdesti, koska en ollut uskoa näkemääni lukemaa. Diagnoosia seuranneen viikon aikana vietin viisi päivää sairaalassa, jotta insuliiniannokset saataisiin sopiville tasoille ja voisin jatkaa lääkitystä itsenäisesti ja turvallisesti kotona.
Heti ensimmäisestä päivästä lähtien aloin mitata ja annostella insuliinia itse, enkä ole pitänyt sitä missään vaiheessa epämiellyttävänä tai epäluonnollisena. Olen miettinyt monesti, miltä ihmisistä tuntuu, kun heillä diagnosoidaan jotain vastaavaa. Huomasin, etten itse ottanut tätä tautina vaan enemmänkin haasteena, jonka kanssa on elettävä ja josta on pidettävä huolta. Asia on hyväksyttävä sellaisenaan. Mielestäni ei auta voivotella tai miettiä, miten se rajoittaa elämää. Tämä
asia tulee seuraamaan minua loppuelämäni kaikkialle, joten en näe syytä tehdä tilanteesta yhtään hankalampaa tai monimutkaisempaa kuin se on. Uskon, että sairaus on kontrolloitavissa. Vain minä voin tehdä tämän vaikeaksi itselleni, jos mieleni niin haluaa. Heti ensimmäisenä päivänä päätin, että olen herra omassa kehossani ja että taulukoin syömiseni, mittaukseni, insuliinini ja urheiluni tarkasti. Siten voin saada itselleni tarpeeksi tietotaitoa taudin kontrolloimiseen kaikissa tilanteissa. Näin sekä minä että läheiseni tulemme sinuiksi taudin ja sen vaatimusten kanssa. Insinöörinä kaivoin sairaalassa excelin esiin ja loin seurantataulukot ja listat eri asioista, joita haluan seurata ja joiden avulla pystyn kontrolloimaan tulevaisuudessa tautia paremmin, kunhan saan tarpeeksi historiaa ja dataa kerättyä. Nyt diagnoosista on vierähtänyt pari viikkoa, ja mielestäni olen saanut jo erittäin hyvän kontrollin taudista. Olen huomannut, mitkä asiat vaikuttavat verensokerin tasoihin ja miten minun tulee syödä ja miettiä insuliinia suhteessa syömisiini ja tekemisiini. Koska olen erittäin aktiivinen urheilija (noin 180–200 treeniä vuodessa), olen erittäin motivoitunut löytämään oikean ruuan, urheilun ja insuliinin suhteen. Olen huomannut jo nyt, että olen pystynyt pudottamaan pitkävaikutteisen ja pikainsuliinin määrää noin 40 prosenttia, kun olen alkanut liikkua. Tämä on vielä ehkä hieman haastavaa, sillä urheilu vaikuttaa aina yksilöllisesti ja eri intensiteettinen liikunta vaikuttaa myös eri tavalla. Joulu toi omat haasteensa taudin hallintaan, mutta liikunnan ja säännöllisen syömisen ansiosta olen itseasiassa pystynyt pitämään verensokerit entistä paremmalla tasolla. En siis näe, että ihmisten pitää ottaa poikkeavat tilanteet haastavina ja vaikeina, vaan mielestäni ne pitää ottaa vain huomioon ja niiden kanssa tulee elää.
Olen kertonut kaikille hyvin avoimesti taudistani, vitsaillut siitä ja mitannut sokereita aivan normaalisti muiden läsnä ollessa. Haluan, että ihmiset ymmärtävät, että tämä ei ole rajoite vaan vain jotakin, minkä kanssa on elettävä. Deeblogin lisäksi ajattelin ruveta pitämään blogia, jossa aion tuoda enemmän esille urheilun ja diabeteksen yhteensovittamista sekä toivottavasti paljon erilaista dataa ja kokemuksia hoidosta, laitteista ja niin edelleen. Tämä blogi ei tule olemaan vain blogi diabeteksesta, vaan tuon myös
esille ylipäätään elämääni Norjassa ja miten yhdistän aktiivisen elämäntyylin taudin kanssa. Toivon, että lukijamäärä kasvaisi hiljalleen ja mielellään haluan kommentteja sekä ideoita tekstiini. Toivon, että voin olla auttamassa muita diabeetikoita elämään taudin kanssa ja löytämään motivaatiota taudin hoitoon. Seuraavassa tekstissä aion kertoa hieman enemmän itsestäni, harrastuksistani (kuten alamäkiluistelu) ja yleisesti hieman tilannepäivitystä ja havaintoja hoidosta ja laitteista.
Seuraa menoa myös somesta:
*** Instagram ***
*** Facebook ***