Yleinen 18.11.2016 Kirsi Stjernberg

Siskoni Katin lapsuudenmuistoja siitä, millaisena pikkusiskon diabetes hänelle lapsena näyttäytyi, ja mitä hän sairaudesta nykyisin ajattelee:

En muista  sitä, kun siskoni sairastui diabetekseen. Hän oli vain puolivuotias vauva, minäkin vasta melkein kolme. Niinpä sairaus tuntuu aina olleen osa lapsuudenperheeni elämää. En muista myöskään  olleeni mustasukkainen tai ajatelleeni että sisko vie vanhempieni kaiken huomion, mutta luultavasti niin on välillä ollut ja minusta se on varmaan tuntunut pahalta vaikken ole sitä tiedostanutkaan. Ehkä juuri siksi olen huomiota saadakseni sitten välillä suutuksissani saanut kunnon raivareita, erityisesti lapsena mutta joskus vielä aikuisenakin.

Lapsesta asti olen tottunut säännölliseen ruokarytmiin ja terveellisen ruokavalioon, mikä on tietysti erittäin hyvä asia (joista on kyllä aikuisena omassa keittiössä lipsuttukin jonkin verran..!). Meillä syötiin viikonloppunakin lounas ja päivällinen, ja muistan joskus ihmetelleeni miksi naapurin pojan piti lähteä kesken iltapäivän parhaiden leikkien syömään, kun heillä syötiin vain yksi lämmin ateria.

Meillä laskettiin hiilareita ja vältettiin höttösellaisia jo vuosikymmeniä sitten, esimerkiksi perunan ja lihan kyytipojaksi ei yleensä ollut sen kummemmin mitään kastiketta. Lauantaisin saimme karkkipäivän kunniaksi pienen xylitol-hedelmäkarkkirasian ja illalla saunan jälkeen ananas light -limsaa. Siihen aikaan 80-luvulla diabeetikon piti välttää sokerin syömistä, mutta kovinkaan paljon sokerittomia tuotteita ei ollut tarjolla. Kahviloissa äiti kaapi sämpylöistä paksuimman voikerroksen pois ja kyseli light-limsojen perään, sanoi meille että jos ei niitä kysy niin ei niitä koskaan tulekaan myyntiin. Joskus aika pienenä muistan olleeni äidin kanssa kaksin läheisessä leikkipuistossa ja hänellä oli mukana ihan oikeiden sokerikarkkien rasia, josta sain sitten minäkin maistella salaa pikkusiskolta.

 

Iloinen jälleennäkeminen siskon palatessa kotiin kuukauden sairaalareissulta

Minun ei koskaan juurikaan tarvinnut huolehtia siskon diabeteksesta tai matalista verensokereista, vanhemmat pitivät kaikesta huolen kunnes sisko oppi itse. Joskus kuitenkin kun oltiin koiran kanssa lenkillä ja sisko oli unohtanut siripirit kotiin, minä kipaisin edeltä hakemaan hänelle jotain evästä jotta selvittiin sitten kotiin asti.

Minulle diabetes näyttäytyi pitkään sairautena, joka ei paljon rajoita elämää. Varmaan se on pitkälti vanhempieni ansiota, jotka halusivat että siskoni saa elää mahdollisimman samanlaista elämää kuin muutkin ikäisensä ja toimivat sen puolesta että se oli mahdollista sekä kotona että koulussa. Vasta aikuisena ja varsinkin siskon tyttären sairastumisen myötä olen havahtunut tajuamaan, että tokihan pitkäaikaisella sairaudella voi olla fyysisiäkin seurauksia, mutta eritoten kuinka paljon se kuitenkin henkisesti kuormittaa, kun koko ajan   pitää huolehtia syömisten ja insuliinin sopivasta suhteesta. Olen äärettömän iloinen että siskoni kuitenkin voi hyvin ja on löytänyt  vertaistukea ja saanut nauttia siitä eri muodoissaan. Uusimpana käänteenä heidän diabetes-taipaleellaan on tulossa oleva uusi karvainen perheenjäsen, josta toivottavasti tulee mainio kaveri koko perheelle mutta erityisesti noheva hypokoira, joka auttaa diabeteksen hoidossa haistamalla matalat verensokerit. Emme malta odottaa pääsevämme tutustumaan häneen!

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä