Ykköstyyppi 24.11.2016 Reija Helkkula

Tänään on jumppapäivä, ja loistava tekosyy jatkaa Huonon diabeetikon tunnustuksia -kirjoitussarjaa. Paheksukaa vaan, mutten oikein välitä ennakkoon tunnelmoida sillä, että liikunnasta saa terveyttä ja hyvää oloa. Diabetes on opettanut perusteltua epäluuloisuutta liikunnan sivuvaikutuksiin.

Toinen näytös epäonnistumisistani pidetään työpaikkani kuntosalilla, jossa järjestetään ohjattua ryhmäliikuntaa. Olen sinnikkäästi jatkanut osallistumista jumppaan, vaikka toisinaan parhaalta idealta tuntuisi istua aloillaan luomatta ajatustakaan liikunnallisten lajien suuntaan. Kenties makuuasento olisi turvallisin valinta?

Liikunnalla on myös positiivisia vaikutuksia, jotka yliajavat nuorallatanssin välttelyn verensokerikäyrällä. Itseasiassa liikunta vaikuttaa positiivisesti laajemmin kuin voisi edes kuvitella. Valitettavasti näitä vaikutuksia ei oikein jaksa ajatella silloin, kun toistuvasti epäonnistuu verensokerinhallinnassa liikunnan aikana tai sen jälkeen.

Koska pelkkä jumppa ei riitä härkäpäiselle luonteelleni, yhdistän jumppatuntiin puoli tuntia kestävän työmatkapyöräilyn. Tämä yhdistelmä vaatii jo tarkempaa suunnitelmallisuutta onnistuakseen. Diabeetikko ei koskaan vain mene jumppaan. Aivan kuten diabeetikko ei koskaan vain syö pizzaa. Tai tietysti niin voi tehdä ja olen tehnytkin, mutta ikävien kokemusten jälkeen suunnitelmallisuus lisääntyy kuin itsestään.

Iltapäivän jumppaan valmistautuminen alkaa jo lounaan jälkeisestä verensokeriarvosta. Jos se on koholla, sitä pitää yrittää maltillisesti laskea alemmas. Lähempänä jumppatuntia ei enää korjailuja kannata tehdä. Pyrin yleensä saamaan verensokerin niin matalalle ennen jumppaa, että saan tankata liikuntaa ennen pienen välipalan (noin 10 hiilihydraattigrammaa) ilman insuliinia. Aina tämä ei onnistu ja liian ylhäällä oleva arvo tarkoittaa yleensä sitä, että jumppakerta on pilalla. Yli kymmenen arvoilla olo on tönkkö ja se tekee liikkumisesta raskasta.

Voin yrittää varovasti laskea sitä vielä ennen jumppaa, mutta hyvin todennäköisesti tämä tarkoittaa hypoglykemiaa jumpan aikana tai viimeistään kotimatkalla. Eli aktiivista insuliinia ei saa olla yhtään liikunnan aikana. Jos sitä on, seurauksena on epäonnistuminen lähes poikkeuksetta. En edes kehtaa myöntää, kuinka monta kertaa olen kuvitellut tämän korjauskuvion onnistuvan. Ai miten niin jääräpäinen?

Vaikka kaikki sujuisi jumpan alkuun asti mallikkaasti, epäonnistumiseen on vielä monta mahdollisuutta. Kokeilemalla olen löytänyt sopivan insuliinipumpun basaalitason, jolla verensokeri pysyy ainakin teoriassa sopivassa haarukassa. Todellisuus on sitten kaikkea muuta. Mittaan verensokerin vähintään kerran liikunnan aikana. Jos tuntemukset eivät ole hälyttäviä, mittaan vasta jumpan jälkeen ennen pyöräilyosuuden alkua.

Jumpan tehosta riippuen verensokeri voi jopa nousta liikunnan aikana. Yleisempää on kuitenkin lasku. Olen alistunut siihen tosiasiaan, että noin joka kolmannella kerralla joudun tankkaamaan lisää hiilihydraatteja liikunnan aikana. Toisin sanoen kahtena kertana kolmesta onnistun, mikäli olen toiminut suunnitelmallisesti ja välttänyt edeltävän korjailun. Kaipa se sentään on jotain.

Liikunnan yhdistäminen ykköstyypin diabetekseen harjaannuttaa tehokkaasti sietämään pienempiä epäonnistumisia. Pizza-aterian jälkeen kokemani harmistus tuntuu pikkuseikalta verrattuna liikunnan aikaisiin epäonnistumisiin. Toisaalta tässä onnistuessaan saa liikunnan endorfiinitujauksen lisäksi hyvää oloa myös diabetesnäkökulmasta.

 

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä