5.9.2016 Sari Pihlava

Hyvä verensokeri = hyvä ihminen

On aamuja, jolloin aurinko tervehtii minua. Sensori on piirtänyt koko yön kaunista verensokerisuoraa, ja yksittäinen kalibrointimittaus jatkaa samaa upeaa linjaa. Siinä hetkessä kaikki on hyvin. Olen onnistunut, olen hyvä. Tulkoon päivästäkin yhtä upea.

Sitten on niitä toisenlaisia aamuja. Heti kun avaan silmäni, joudun kohtaamaan oman epäonnistumiseni. Verensokeri yli kymmenen! Missä nyt meni pieleen? Imeytyivätkö hiilihydraatit viiveellä? Kävikö verensokeri yöllä matalalla ja kroppa korjasi korkealle vai olenko ollut nousukiidossa koko yön? Miten ylipäätään on mahdollista, että en vieläkään osaa?

Verensokerista näkyy tulleen minulle jotain muutakin kuin mittarin antama arvo. Hyvään lukemaan voin suhtautua neutraalisti tai saada siitä mielihyvää, mutta liian korkea verensokeri herättelee herkästi huonoja fiiliksiä.

Järki tietää kyllä, että ei verensokeriarvoihin kannattaisi tunteitaan ripustaa. Yksittäinen verensokeri on kuitenkin pelkkä numero, joka kuvaa sen hetkistä tilannetta. Tunteeni eivät herää minkään muun mittaustuloksen kohdalla. Pystyn katselemaan ihan tyynesti labra-arvojani ja vertailemaan niitä viitearvoihin. Verensokeri onkin sitten jotain ihan muuta. Se näkyy toimivan myös jonkinlaisena hyvyyden mittana.

Sairastumiseni jälkeen kävin melkein kymmenen vuoden ajan lääkärissä kuuntelemassa, kuinka huonosti hoidan itseäni. Joillakin kerroilla lääkärini otti esille punaisen kynän ja ympyröi kaikki huonot verensokeriarvot. Voitte arvata, että punaista mustetta kului. Kun nuorena saa vuosien ajan tuollaista tukea omahoitoon, ei ole mikään ihme, että riittämättömyyden, huonommuuden ja syyllisyyden tunteet ovat edelleen lähellä, jos verensokeri karkaa käsistä.

Kirsi kirjoitti äskettäin blogissamme siitä, kuinka meitä aikuisdiabeetikoita voisi kohdata ja tukea vastaanottokäyntien yhteydessä (Kirsi Stjernberg: Pienestä kii). Minun oli helppo olla Kirsin kanssa samaa mieltä. Kovasti toivoisin, että tapaamiset hoitohenkilökunnan kanssa antaisivat meille ennemmin lisävoimia kuin syyllisyyden tunteita.

Itse tavoittelin vuosikaudet hoitotasapainoa. Kun sitten saavutin tavoitteiden mukaisen HbA1c:n, en ollut enää varma, riittääkö sekään. Hyvänkin hobiksen taakse voi nimittäin piiloutua melkoinen määrä heittelyä, joka kuormittaa elimistöä. Kuvittelin, että jos tekisin vielä vähän enemmän töitä terveyteni eteen, saavuttaisin sellaisen tasapainon, jossa verensokeri ei enää lähtisi vuoristorata-ajelulle.

Myöhemmin törmäsin määritelmään, jonka mukaan hyvä hoitotasapaino tarkoitti sitä, että pitkäaikaisverensokeri on tavoitetasolla ja että yksittäisistä mittauksista vähintään puolet on raja-arvojen sisällä. Selkeä prosentuaalinen tavoite toi helpotusta riittämättömyyteen. Joka ikisen arvon ei tarvinnutkaan enää olla täydellinen, vaan riitti, että vähintään puolet oli sitä. Tyytyväisenä totesin prosenttieni riittävän. Hoitoni olikin ollut hyvällä tolalla, vaikka en itse sitä nähnyt.

Kaikkein ratkaisevinta riittämättömyyden peittoamisessa on kuitenkin ollut muiden diabeetikoiden kohtaaminen. Kun olen päässyt näkemään toisten vuoristoratoja, kuulemaan kommelluksista ja omahoidon haasteista, se on tuonut valtavasti helpotusta. Samanlaista tämä on näköjään toisillakin.

Selittämättömiä korkeita tulee ja menee, sille en mahda mitään. Murehtimaan ei auta kuitenkaan jäädä, sillä samaan aikaan tässä olisi elämäkin elettävänä.

Itäsuomalainen innostuja, jonka elämää ykköstyypin diabetes on tahdittanut vuodesta 1987 alkaen. Pyörittelen töikseni numeroita - kotosalla hämmennän yhteistä soppaa miehen ja teinityttärien kanssa. Luonto, kirpeät kelit, lasten halaukset ja käsillä tekeminen pitävät minut toimeliaana.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: