12.5.2015 Kirsi Stjernberg

Runner’s High vai diabeetikon low?

Niin kävi, vastoin ennakkoluulojani. Hurahdin vuosi sitten juoksemiseen. Juokseminen on ollut aina se laji, joka on tuntunut liian vaikealta diabeetikon näkökulmasta: liian rankkaa, liian arvaamatonta. Liikuntaa en koskaan ole kaihtanut, zumbat ja joogat on kokeiltu. Mutta juoksu – voisiko tylsempää lajia ollakaan?

Insinööripuolison juoksutouhu on tuntunut kovin vieraalta; sekunnin tarkkaa lenkkiaikojen seurantaa. Ehkä olen silti salaa pikkuisen ihaillutkin heitä, jotka juoksevat.

Viime keväänä tanssituntien jäädessä kesätauolle iski tyhjä olo. Mitä yhtä tehokasta liikuntaa sitä keksisi? Vaivihkaa vedin yhtenä iltana kurttuiset lenkkarit jalkaani ja lähdin tunnustelemaan, olisiko minusta juoksemaan. Yllätyin. Muutaman kilometrin lenkki sujui tuskitta. Matka oli lyhyt, mutta verensokerit laskivat. Päätin kokeilla uudestaan.

Juostuani muutamia puolen tunnin lenkkejä uskaltauduin pururadalle. Silloin rakastuin. Joustavalla metsäpolulla, käpyjen ratistessa tossun alla, juoksemisesta tuli elämys. Lenkille teki mieli lähteä yhä useammin ja matkakin kasvoi.

Juoksu vei sydämeni niin, että jatkoin sitä läpi talven vaihtelevien kelien. Kun talvi viimein suli kevääksi, uskaltauduin yhä pidemmille lenkeille. Kokemus omasta kehosta ja omista mahdollisuuksista muuttui. Minähän pystyisin vaikka mihin. Juoksusta seurasi paitsi välitön hyvä olo, myös pidempikestoinen tyytyväisyys. Lisäbonuksena lenkkeily alkoi sulattaa läskiä ja pistämisen aiheuttamia pahkuroita reisistä ja takapuolesta. Mikään liikunta ei tähän mennessä ollut vaikuttanut kehooni samoin.

Pari viikkoa sitten osallistuin työporukan kanssa ensimmäiseen juoksutapahtumaani, pimeänä ja sateisena lauantai-iltana. Mahtava tunnelma! Juoksin kymmenen kilometriä omassa ennätysajassani. Sisko ja kaverit olivat jo pitkään houkutelleet mukaan juoksutapahtumiin. En ollut uskaltanut lähteä, pelkäsin verensokerien sotkevan koko touhun. Nyt kymmenen kilometrin lenkkien jälkeen alan uskoa, että jopa puolimaraton voisi joskus olla mahdollinen.

Diabeteksen kannalta juoksussa vaikeinta on ennakointi. Kun harrastus ei ole tiettyyn aikaan sidottua, voisi lenkille lähteä hetken mielijohteesta. Mutta jos verensokeri silloin on matala tai superkorkea, vaatii ylimääräistä kikkailua, että lenkille voi lähteä siitä huolimatta.

Minulla ei ole tieteellistä kaavaa siihen, miten valmistaudun lenkille. Toki selvä nyrkkisääntö on, että ennen juoksua verensokeri saa olla vähän yläkanttiin ja siltikin on hyvä tankata vähän energiaa ennen juoksua. Liikaa pikainsuliinia ei saisi olla elimistössä, mutta perusinsuliinista ei saa olla puutetta. Ilman siripiriä ja kännykkää en lenkille lähde. Usein kourassa kulkee myös pillimehu. Kunnon kasvaessa ja lenkkien pidentyessä on alkanut vaikuttaa siltä, että verensokeri ei välttämättä laskekaan enää välittömästi juoksun aikana. Sen sijaan jälkikäteen juoksu vaikuttaa verensokereita alentavasti vähintään seuraavan päivän, joskus kaksikin.

Paras lenkkifiilis on sellainen, ettei tunnu liikaa miltään. Ei tarvitse kiinnittää huomiota jalkoihin tai hengitykseen. Voin ihailla metsän muuttuvia maisemia. Työstää vaikka seuraavaa blogitekstiä. Tai uppoutua täysin omiin ajatuksiini. Tämä lienee sitä, mitä Runners’s High’ksi kutsutaan.

Diabeetikon high ja low voi lenkillä olla muutakin kuin Runner’s High. Verensokerin laskiessa liikaa uhkaa juoksu katketa voimattomuuden tunteeseen. Onhan sitä sattunut, että olen heikotuksesta huolimatta jatkanut juoksua kiskoen pillimehua naamani. Liian korkeilla verensokereilla jalat puolestaan painavat sata tonnia. Mutta kun silloin jaksaa jatkaa, vähitellen helpottaa ja verensokeri tasoittuu. Lenkkiähän ei noin vain diabetes keskeytä!

Ikänsä deeykkösenä elänyt pohdiskelija, joka asustaa rintamamiestalossa miehen, 14-vuotiaan pojan ja 13-vuotiaan deetytön kanssa. Lisäksi meillä on nuori labradorinnoutaja, jota koulutetetaan diabeteskoiraksi. Suuntaan lenkkipolulle aina kun voin, ja koetan löytää aikaa myös uusien asioiden opiskeluun. Olen vihdoin oivaltanut, miten tärkeää on pitää huolta omasta jaksamisesta ja haaveista arkihässäkän keskellä, jota tupladee välillä urakalla haastaa.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Elli

    Hyvä kirjoitus, omat ajatukset ja kokemukset hyvinkin samanlaisia! Itsekin hurahdin lenkkeilyyn vuosi sitten. Olen myös miettinyt, että pitäisikö matkaa kasvattaa joskus puolikkaaseen asti, mutta vaatisiko se jo liikaa kikkailua insuliinien osalta…verensokerit kun minullakin laskevat lenkin aikana reippaasti ja vaikutus näkyy vielä seuraavanakin päivänä. Yritän myös aina lähteä lenkille noin kympin sokereilla.

    Mulla on taskussa aina pari pientä rusinarasiaa tai energiapatukka, joku taisi vinkata joskus energiageeleistäkin. Täytyy niitäkin testata, kun ei viitsisi banaani kädessä juosta :).

    1. Kirsi StjernbergKirsi Stjernberg

      Kiitos Elli! Onneksi banaania kätevämpiäkin hypoeväitä löytyy. Saapa nähdä, uskaltautuuko sitä koskaan puolimaratonille asti, tottahan se on, että se vaatisi jo aikamoista kikkailua. Mutta ken tietää. Jatketaan juoksemista ja katsotaan, kumpi meistä ensin sen puolikkaan juoksee ;).

  2. Jarkko

    rohkeasti vain pidentämään lenkkejä ja puolikkaalle. itse aloitin juoksun noin 2 vuotta sitten ja nyt takana useita puolikkaita ja kantapään kautta oppinut iten tankata ja kuinka paljon vähentää insuliinia juoksupäivinä. Nyt olisi itsellä suurin haaste edessä ja tehdä päätös syksyn maratonista 🙂

    1. Kirsi StjernbergKirsi Stjernberg

      Kiitos kannustavasta esimerkistä Jarkko, hauska kuulla, että olet keksinyt keinot puolimaratoneista selviämiseen ja harkitset jopa maratonia. Tsemppiä sinne valmistautumiseen!

  3. Pingback: Arjessa jaksamisesta | Deeblogi

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: