28.8.2016 Liisa Laitinen

Pelko, avuttomuus ja syyllisyys

Oman lapsen ykköstyypin diabeteksen päivittäinen hoito sujuu vanhemmilta usein rutiininomaisesti. Ajan kuluessa hoidosta tulee osa perheen normaalia arkea. Kyllä tämän kanssa pärjää, voisihan asiat olla pahemminkin! Välillä, ainakin omassa mielessäni, myös negatiiviset tunteet nostelevat päätään. Uskon, että näilläkin tunteilla on tehtävänsä ja ne ovat osa vaa’an tasapainottamisessa.

Pelko

Muistan pelon olleen yksi ensimmäisistä tunteista diagnoosin jälkeen. Isoimpana ihmetyksenä mielessäni oli miten kummassa me saamme lapsemme pysymään hengissä. Tuo järisyttävä pelko kuitenkin hiljalleen laantui meidän opetellessa hoitoa sairaalajaksolla, sekä vähitellen kotona.

Useamman vuoden kokemuksen jälkeen tuo tunne silti ajoittain palaa, erilaisissa muodoissa. Mitä jos lapsi tuupertuu koulumatkalla tai kaverin luokse mennessä? Entäpä jos sattuu joku onnettomuus, eikä kukaan tiedä (diabeteskoruista ym. huolimatta) lapsen olevat ykköstyypin diabeetikko?

Mitä, jos pumppu yhtäkkiä tilttaa täysin ja lapsi saa tappavan annoksen insuliinia? Kyllä, jopa noin hulluja ajatuksia on päähäni tullut.

Mitä sitten tapahtuu, kun me vanhemmat emme ole enää vastuussa hoidosta? Osaammeko valmistaa lasta itsenäiseen hoitoon tarpeeksi hyvin? Mikä on hyvä tahti lisätä lapsen omaa hoitoa, vai kuormitammeko pientä liikaa liian pian?

Turhautuminen ja avuttomuus

Turhautuminen ja avuttomuus liittyvät mielestäni ykköstyypin diabeteksessa verensokeriarvojen ennakkoimattomuuteen. Toki sokerit usein käyttäytyvät oletusten mukaisesti, mutta eivät todellakaan aina. Korkean sokerin lukeman lävähtäessä mittariin täysin yllättäen, nuo tunteet tuntuvat paineena rintakehässä. Joskus miedompana, joskus vahvempana. Itse uskon näiden tunteiden olevan vahvoja silloin, kun hoitoväsymys painaa päälle.

Syyllisyys

Me kaikki ykköstyypin diabeteksen kanssa tekemisissä olevat tiedämme pitkän listan mahdollisista elinvaurioista ja lisäsairauksista, mitä huono hoitotasapaino voi aiheuttaa. Silmät, munuaiset, hermosto, verisuonet, jalat, vakavan hypon aiheuttama aivovaurio ym ym… Vaikkakin hoidomuotojen kehittyessä lisäsairaudet ovat yleisesti vähenemään päin, ei vanhempi voi olla ajattelematta aiheuttavansa lapselleen näitä vaurioita.

Oman lapsen tapauksessa sokerit ovat yleensä tosi heitteleviä, vaikka päällään seisottaisiin. Tasaisina päivinä huomaa omankin olon olevan todella hyvä. Joku taikauskokin taustalla kopistellee, sillä tuntuu, ettei tasaisia jaksoja uskalla juhlistaakaan, muuta kuin hiljaa omassa mielessä! Vaikka järki sanoo, että todellakin yritämme parhaamme päivittäin, ei syyllisyydeltäkään voi välttyä. Edellisen polikäynnin jälkeinen kotiin postitettu hoitopalaute sai aikaan ison helpotuksen huokauksen: ” ..Hoito säännöllistä ja huolellista… …HbA1c erinomainen… …Pääosin menee siis erinomaisesti, pieniä muutoksia tehdään…” Ehkä ei ihan niin syvällä eksyksissä tämän kanssa ollakaan.

Syyllisyyttä tässä maailmassa voi hartioillaan kantaa sen verran, mitä voimat sallivat. Tai huomattavasti enemmänkin! Aiheita riittää.. Jos ei niitä ole lähipiirissä, niin pieni katsaus alati soljuvaan uutisvirtaan hoitaa homman. Tämäkin on valinnan paikka.

Sovitaanko, että ollaan armollisia itsellemme?

 

syd

 

Yläreunan artikkelikuva: Anna-Mari Vuorela

 

Avarakatseinen ja rento kolmenkympin rajapyykin ylittänyt perheenäiti Pohjois-Pohjanmaalta. Tämänhetkiseen elämääni parhaimman sisällön tuovat yksinkertaiset ja arkiset asiat, niistä nautin. Viiden hengen perheemme päiviin tuo oman lisänsä keskimmäisen pojan pumppuhoitoinen ykköstyypin diabetes.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat