Ykköstyyppi 16.3.2016 Reija Helkkula

Olen kirjoittanut suhteellisen vähän elämästä insuliinipumpun kanssa. Viime keväänä sitä vasta odottaessa uskoin, että pahimmillaan saan lukijat hermostumaan tulevalla pumppukirjoittelullani. Ihan kuin insuliinipumppu jotenkin voisi ottaa vallan kaikesta diabetesajattelustani enkä pystyisi tuottamaan yhtään tekstiä ilman viittausta pumppuiluun. Todellisuudessa olen kirjoittanut – kaksi kertaa – eli tuskin mainitsemisen arvoisesti aiheesta. Toimintani vaatii selvästi perusteluja.

En tiennyt ennen pumppuhoitoon siirtymistäni, mitä tarkoitettiin pumppuodotuksilla. Luulin tietysti tietäväni. Aika pinnallisesti pohdin eniten kutsumanimeä. Saatoin miettiä jonkin verran myös sitä, että laite on kiinni minussa koko ajan. Odotin, että se häiritsee ja joudun varomaan sitä liikkuessani. Ennakoin, että insuliinipumppu näkyy ja vaikuttaa pukeutumiseen. Epäilin, että se muistuttaa vain olemassaolollaan minua sairaudesta. Siis näitä samoja, joita varmasti vähintään joka toinen insuliinipumppua harkitseva itsekseen miettii.

Olihan minulla myös positiivisia odotuksia. Uskoin hoidon helpottuvan, kun kynillä pistäminen loppuu ja annostelen tarvittavan insuliinin nappia painamalla. Myös tekniikka kiehtoi ja odotin sen tuovan täsmäaseen perusinsuliinin annosteluun vuorokauden eri aikoina. Uskoin sen helpottavan sairauden hoitoa harrastuksissani maasto-olosuhteissa. Eniten odotin apuja liikunnan aikaisten matalien verensokerien välttelyyn.

Vasta pumppuilijaksi siirryttyäni ymmärsin valinnallani olevan syvempiä vaikutuksia. Ei kyse ole hienosäädetystä tekniikasta eikä mahdollisista pukeutumisongelmista. Ne ajatukset ovat vain pintaa, tietysti omalla tavallaan merkittäviä, muttei kuitenkaan lähelläkään sitä, mikä tekee insuliinipumpusta itselleni parhaan tai pahimman hoitomuodon.

Insuliinipumppu luotsaa elämääni takaisin siihen suuntaan, joka minulla oli ennen sairastumista. Sain laitteen avulla takaisin ripauksen vapautta, vaikkei se itseäni terveeksi teekään. Vapauskaan ei tule ilmaiseksi, mutta vahvalla hoitomotivaatiolla ja innokkuudella oppia uutta, on pumpusta mahdollista saada irti sellaisia hyötyjä, jotka jäävät pistoshoidolla pelkiksi haaveiksi.

Ennen pumppua pidin selviönä, että suhtautumiseni insuliinikynällä pistämiseen on neutraalia. En ymmärtänyt pistospelkoa. Oikeasti taisin vain osata sulkea tapahtuman ajatuksissani, siten että tein mitä oli tehtävä ajattelematta asiaa sen enempää. En tuntenut kipua enkä mitään muutakaan.

Insuliinipumpun myötä olen tajunnut, kuinka määrättömästi pistämistä inhoan. Nyt kun ainoa pistos on kanyylin laukaiseminen itseeni kahden tai kolmen päivän välein, olen vihdoin antanut itselleni luvan ajatella pistämistä. En tiedä onko se hyvä asia, koska pistoshoito on kuitenkin pumppuhoidolla olevan diabeetikon takaportti tekniikan pettäessä. En epäile kykenenkö jatkossa pistämään itseäni. Tiedän pystyväni. Ongelma on se hinta, jonka maksan kylmähermoisuudestani.

On hyödyllistä listata pumppuodotuksia etukäteen. Mutta paljon arvokkaampaa on tarkastella niiden toteutumaa jälkeenpäin. Odotukset ja todellisuus harvoin kohtaavat täydellisesti. Omalla kohdallani sain ja menetin paljon enemmän kuin minun olisi ollut edes mahdollista odottaa. Pumppuhoitoon siirtyminen antoi minulle mahdollisuuden ajatella diabetesta muunakin kuin pistosten, syömisten ja liikunnan rytmittämänä elämänä. Sain enemmän tilaa ajatella muutakin. Siksi en ole kirjoittanut elämästä insuliinipumpun kanssa, koska se on omalla kohdallani sysännyt diabeteksen hoitoa sinne minne se kuuluukin. Taka-alalle elämässäni.

 

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä