14.3.2016 Maria Rasalahti

Hoitovapaalla diabeetikkolapsen vanhempana

Kun tyttö syntyi viime vuoden maaliskuussa, tunsin heti, että nyt on minun aika olla kotona. Ajatusta vahvisti tieto esikoisen koulun aloituksesta. Tyttöä tilailtiin tiettyyn ajankohtaan, ja iloksemme saatiinkin hänet juuri sopivasti.

Äitiysvapaa muuttui pian vanhempainvapaaksi ja ennen joulua hoitovapaaksi. Tunne kotona olemisesta tuntui tärkeältä, ei vain esikoislapsen diabeteksen puolesta vaan muidenkin lasten kannalta.

Esikoisen synnyttyä menin töihin kun hän oli 1v 3kk, ja toisen poikamme kohdalla menin töihin jo kun hän täytti vuoden. Nämä vuodet olivat raskaita varsinkin kun poikien ikäero on 1v 10kk. Uhmaikäisen ja vaippaikäisen kaitseminen oli vaativampaa kuin osasin odottaa, mutta selvittiinhän me. Töihin paluu toisen poikamme täytettyä vuoden oli varmaan huono ajankohta hänen korvatulehduskierteiden ja infektioastman vuoksi, ja olinkin paljon poissa töistä lasten sairasteluiden takia.

Reilun puolen vuoden päästä esikoisen sairastuttua 3,5-vuotiaana oli mahdottoman vaikeaa lähteä takaisin töihin ja antaa pojan d:n hoito uuden perhepäivähoitajan käsiin. Mutta siihenkin tottui ajan kanssa. Silloin punnitsin vakavasti vaihtoehtoja, miten voisin jäädä kotiin hoitamaan poikia, olihan toinen poikamme vielä alle kolme vuotta. Mutta juuri uudelle paikkakunnalle muuttaneena ja uuden asuntolainan maksajana tuntui, ettei kotiin jääminen ollut mitenkään mahdollista. Eikä itsellä silloin ollut resursseja lähteä kyselemään pankilta maksuvapaita tai kunnalta omaishoitajantukea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Pian juhlitaan tytön 1-vuotissyntymäpäiviä.

Vuosi on kulunut nopeasti tytön syntymästä. Elämä soljuaa kotioloissa eteenpäin vauhdilla. Kotiin jääminen tuntuu yhä oikealta vaihtoehdolta, ja ehkä samalla ainoalta vaihtoehdolta. Pitkät työmatkat 75 km suuntaansa verottivat melkein aina kolme tuntia päivästä. Ja se tuntui perheen arjessa ja myös omassa jaksamisessa. Aikaa ei ollut omaan saati lasten harrastuksiin. Tuntui, että päivän vapaa-aika meni radiota kuunnellessa autossa. Kotiin kun pääsin olin yliväsynyt ja lapset jo melkein menossa nukkumaan, jotta he jaksavat herätä aikaisin aamulla hoitoon.

Tiettyjä järjestelyjähän tämä vaati. Hoitoraha on pieni, siitä ei varmasti kenelläkään ole eriävää mielipidettä, mutta lapsilla ei ole pitkiä hoitopäiviä, ei iltapäiväkerhoa, eikä niistä laskuja maksettavana, eikä myöskään työmatkakuluja minun osalta. Lapsille annettu aika on tärkeämpää.

Helmikuussa työpaikan järjestämässä illanvietossa sanoin työkavereille (mukava, että meidät hoitovapaalaisetkin kutsuttiin), että tämä oli paras vaihtoehto meidän perheen kannalta, ja pojan d:n hoidon kannalta. Vaikka olen välillä hiukan yksinäinen täällä maaseudulla, naapurina hevosia ja pari lehmää, niin olen onnellinen. Kun kaipaan seuraa, leikkipuistoon ja kaupungin perhekerhoon pääsee muutamassa minuutissa autolla ja voin vaihtaa pari ajatusta toisten äitien kanssa, mikä riittää tällä hetkellä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Onnea tuova hevosenkenkä naapurin hevosaitauksen pielessä.

Olemme jopa päässeet paikallisen diabetesyhdistyksen kerhoiltoihin, mistä olen tosi tyytyväinen. Koska lähipiirissämme ei ole muita diabeetikkolapsia, yhdistyksen perhekerhossa käyminen on tuntunut nyt tärkeältä, jotta esikoinen näkee, että muillakin lapsilla voi olla diabetes. Myös itse pääsen vaihtamaan muiden vanhempien kanssa ajatuksia hoidosta ja arjen sujumisesta.

Joulun jälkeen kotona oleminen tuntui yhdeltä pyykkivuorelta ja ruuanlaitolta. Tunsin tarvitsevani viikossa hetken itselleni, joten ihan itsekkäistä syistä aloitin joogan. Kerran viikossa tunnilla voin hiljentyä hetkeksi itseeni, ja mies pääsee siksi aikaa huolehtimaan kodista ja lapsista. Ja usein on jokin pieni kotihomma häneltäkin onnistunut tehdä.

Kuitenkin tunnen olevani oikeassa paikassa. Saan keskittyä perheeseen, lapsiin ja myös omaan jaksamiseen eri tavalla. Toivon, että lapsille jää olo, että äiti on ollut paikalla jakamassa päivän tapahtumat, ilot ja surut, onnistumiset ja pettymykset. Itse ainakin olen nauttinut lasten kehityksen seuraamisesta, peleistä, retkistä ja kerhoiluista. Tiukkaa tekee, mutta olenpa läsnä lasten elämässä, tässä ja nyt.

Kahden pojan (9 v. ja 7 v.) ja 2 v. tytön äiti, joka hoitaa hektistä lapsiperheen arkea höystetynä esikoisen 1.tyypin diabeteksen haasteilla.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat