Yleinen 5.4.2016 Kalle-Ville Ruohonen

Olen ollut koko pienen ikäni ihme keräilijä, mutta siitä huolimatta minulla ei ole mitään. No, ikää ja kokemusta on kertynyt kaiken maailman kremppojen ja kulumien lisäksi, mutta tuota materiapuolta ei ole liiemmin siunaantunut. Keräilyni on kohdentunut toisarvoiseen sälään jolla ei ole ollut mainittavaa arvoa. Todistusaineisto on hävöksissä, eli kaikki kertynyt kama on dumpattu johonkin, tai addiktionomainen haalimisvimma on tyssännyt aina kuin tossu paskaan.

Olen kerännyt sammakoita, kastematoja, koppakuoriaisia ja muita öttiäisiä. Huono säilyvyys ja vanhempieni jyrkkä vastarinta pakottivat minut luopumaan näiden hamstraamisesta. 1960 – luvulla keräilin limsapullojen alumiinisia repäisykorkkeja, joita sitten taittelin vanhan polkupyöräni pinnoihin koristeiksi helisemään ja välkkymään, mutta ensirakkauteni ei tälläkään konstilla antanut kuulua itsestään. Johtui varmaankin vanhasta mustasta polkupyörästäni, joka lienee nähnyt parhaat päivänsä sodassa.Tarkemmin muistellen varmaankin Nuijasodassa.

Vartuttuani keräilykohteet muuttuivat. Postimerkit olivat mielenkiintoisia ja minulla olikin niitä melkoisesti, kunnes kyllästyin ja hävitin kansiot johonkin. Rautalankamusiikki oli suuri intohimoni ja keräsin pitkäsoittolevyjä korkean pinon, jonka lainasin kaverilleni. (Lapsuustoverini Hannu: jos luet tätä blogia, ole ystävällinen ja palauta levyni. Ei mitään kiirettä; ovathan olleet lainassa vasta 33 vuotta…) Seuraavaksi tulivat kalastusvälineet, joita sitten kyllästyttyäni myin pois. Haalin myös keräilyrahoja ja mitaleita, mutta historiaa ovat nekin.

Kiviharrastus oli oma lukunsa. Lähettelin malminäytteitä ja keräilin korukiviä. Missähän nekin kaikki murikat nyt ovat? Yksi suuri almandiinigranaatti on vitriinissä, mutta kaikki muut olen kadottanut. Vaskoolejanikaan en enää kykene paikallistamaan. Lemmenjoella tai Klondykessä ne eivät ainakaan ole, sillä kultamaille asti veri ei vetänyt.

 

Kalastusvälineeni sisältävät paljon pieniä tarvikkeita. Leikarit, lukot, mormyskat, uistinrenkaat ja muut tarpeelliset katoaisivat, ellen olisi säilönyt niitä filmipurkkeihin. Kehitys toi muassaan digikamerat ja kännykät, ja tämä koitui kinofilmin kuolemaksi. Lisäksi kuvioihin hiipivät ikä, ikänäkö ja varttumisen mukanaan tuoma lievä rähmäkintaisuus. Kun reunastaan karhennettua filmipurkin kantta avasi, kävi monesti niin, että ote lipsui ja purkki sisältöineen kirposi kädestä maahan, lumeen tai suolle. Rupea siinä sitten keräilemään hangesta viehelukkojasi, kun purkin sisältö on hujan hajan kuin nuottatytön paska, etkä tahdo nähdä hyvin. (NO TOTTA KAI TAHTOISIN NÄHDÄ HYVIN, MUTTA KUN EN NÄE!) Tärkeät pienet tarvikkeet lumisohjossa! Tässä tilanteessa Luoja peittää korvansa…

Tarpeisiini ja keräilyviettiini tuli päivitys diabeteksen johdannaisena. Taannoin käyttöön ottamani CareSens verensokeriliuskat on pakattu nättiin purkkiin ja tyhjennyttyään tuo lippalakkipäinen pikkuinen tynnyri on kuin luotu kerättäväksi. Liuskapurkki on siro ja aukeaa vaivattomasti plopsahtaen, eikä sisältö leviä pitkin kinkeripiiriä. Kansi myös sulkeutuu säntillisesti eikä katoa, koska se on saranoitu purkkiin. Tyhjiä liuskapurkkeja käytän kaiken pienen taltioimiseen ja erityisen hieno ominaisuus on tuon miniatyyritynnyrin vesitiiviys, mistä johtuen tulitikut ja pala raapaisupintaa pysyvät kosteudelta suojattuina.On kiva sytytellä makkaravalkeita kuivilla tikuilla, eikä Luojankaan tarvitse aina olla varuillaan, kun olen luonnossa.

Näitä pikkuisia purnukoita kertyy tarpeisiini tasaista tahtia. Uusiokäytössä olevien purkkien sisältö kannattaa merkitä uudella etiketillä ja pitää ne visusti erillään purkeista, joissa on mittaliuskoja. Voi käydä niin, että matkalle tuleekin pänikällinen mormyskoita ja nehän eivät skulaa sokerimittarissa, tai nuotiopaikalla järsit kylmää makkaraa kun nuotio ei syty mittaliuskoilla.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä