Liuskapurkkiruljanssi

Kahden diabeetikon huusholliin mahtuu aikamoinen arsenaali liuskapurkkeja. Ne täyttävät yhdessä insuliinikynien neulojen kanssa tehokkaasti yhden ison keittiön alalaatikon. Oikein mieltä kylmää ajatella, millaisia käytettyjä liuskapurkkivuoria vuodessa jätämme jälkeemme… Käytettyjä liuskoja tupsahtelee myös jatkuvasti esiin mitä mielikuvituksellisimmista paikoista, vaikka ne periaatteessa aina roskakoriin toimitetaankin.

Iloitsen silti näistä nykyisistä verensokerimittareista ja liuskoista. Deeurani alkuaikoina kun ainoa seurattava asia oli virtsan sokeripitoisuus, eikä tuota toimitusta oikein voinut samaan tapaan sukkelaan hoitaa kuin nykyään verensokerin tarkistuksen milloin ja missä vain.

Ensimmäiset verensokerimittarit olivat isoja ja painavia murikoita. Liuska piti verinäytteen laittamisen jälkeen huuhdella suihkupullolla. Sen jälkeen mittari saattoi raksuttaa vielä parikin minuuttia ennen kuin se antoi mittaustuloksen. Seuraavassa vaiheessa mittari oli puolta pienempi.  Riitti kun ylimääräinen veri paineltiin talouspaperilla liuskasta pois, enää ei tarvinnut huuhdella vedellä.  Sitten oli myös kiekkoviritystä, jossa parikymmentä liuskaa oli yhden kiekon sisällä, niin että irtoliuskoja ei tarvinnut lainkaan käsitellä paljain sormin.

Nyt meillä molemmilla perheen diabeetikoilla on käytössämme samanlainen verensokerimittari ja samanlaiset liuskat. Saamme tietenkin synergiaetua siitä, että jos toisen liuskat loppuvat, niin niitä voi lainata toiselta.

Liuskat on pakattu jämäkkään, muoviseen purkkiin, jossa liuskat kyllä kulkevat kätevästi.  Vähän silti mietityttää, ovatko niin muodikkaat palvelumuotoilu ja käyttäjälähtöisyys olleet näiden purkkien muotoilussa ihan ykkösasiana.  Purkista on vaikeaa saada yhtä liuskaa puhtaana ulos kerrallaan, vaan usein liuskoja eksyy sormiin useampi. Mistä sitten tiedän, ovatko muut liuskat vielä käyttökelpoisia vai ovatko tahmatassuni ne lianneet? Ja auta armias jos purkki sattuu keikahtamaan, sen jälkeen kaikki liuskat ovat hujan hajan ympäriinsä. Koululaisen pienin sormin tiukan purkin kansi on usein hankalaa saada edes auki.

Liuskapurkki on harmittavan usein myös väärässä paikassa. Esimerkiksi alakerrassa silloin kun ollaan menossa ylhäällä nukkumaan tai kotona keittiön pöydällä silloin kun sen pitäisi olla hoitotarvikelaukussa mukana koulussa. Tosin voimme tässäkin kohdin olla tyytyväisiä siihen, että meillä on tytön kanssa samanlaiset liuskat käytössämme. Deeäidin työpaikalta on deetytön koululle lyhyempi matka varaliuskoja viemään, kuin kotoa asti niitä hakemaan.

Liuskat aiheuttavat siis milloin minkäkinlaista kommervenkkiä. Kotikunnassani piti aikaisemmin aina kerjätä kirjallisin vetoomuksin, että liuskoja sai juuri niin paljon kuin oman diabeteksen hyvä hoito sitä edellytti. Aiemmassa kotikunnassa olin tottunut siihen, että liuskoja myönnetään kunkin yksilöllisen tarpeen mukaan. Itselleni oli siis kovin kummallinen ajatus, että kukaan ihan huvikseen vaan tai haaskaamista varten pyytäisi reiluja määriä liuskoja. Nykyisin meidänkin kunnassamme on sentään menty kohti yksilöllisiä hoitosuunnitelmia, joissa hoitava lääkäri voi myös määritellä potilaalle sopivan liuskamäärän. Tältä osin siis ei enää tarvitse tapella, sentään. Verensokerin mittaus kun kuitenkin on se olennaisin ja yksinkertaisin asia, jolla diabetes pidetään hyvässä kuosissa.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä