D-lasten vanhemmat 23.5.2019 Miia Tuomaala

• Parin viikon takainen äitienpäivä herätti minussa monenlaisia tunteita. Tunteet voisi tiivistää lauseeseen: elämäni musertavin ja viisain äitienpäivä. Sellaisen koin vuosi sitten. Nimittäin vuosi sitten elimme perheenä tilanteessa, jossa elämän erilaiset rankat tapahtumat ja lapsen vaativa sairaudenhoito olivat uuvuttaneet molemmat vanhemmat tyystin. Meillä oli satojen tuntien univelka, eikä mieli kestänyt enää kaikkea elämän eteen heittämää kuormaa.

Masennus suojasi meitä molempia kuormittumasta entisestään. Masennus on elimistön suojakeino, joka pakottaa lepoon ja sulkemaan ulkopuolelle kaiken, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Se yksinkertaistaa elämän, jotta mielellä olisi mahdollisimman vähän työstettävää, olipa kyse hyvästä tai pahasta. Masennus pelastaa ne rippeet voimavaroista, joita ei oikeastaan edes tiedä olevan jäljellä.

Mielen sairastuminen on luonnollinen elimistön reaktio silloin, kun mieli on joutunut kohtuuttoman kuormituksen kohteeksi, kun ihminen on joutunut elämään yli voimavarojensa. Olemme molemmat hoitaneet masennusta työksemme. Vaan sen voimakkuutta, sitä väsymystä joka on ihan omaa lajiaan, sitä ei voi täysin ymmärtää edes ammattilainen. Sen voi täysin ymmärtää vain hän, joka on itse kokenut saman.

Väsymys tuhoaa nopeasti toimintakykyä. Meillä lisäksi jatkuva univelka teki fyysisen olon sietämättömäksi. Sydän oireili, ja muutenkin keho oireili monella tapaa. Emme kerta kaikkiaan enää pysyneet hereillä kotona ollessamme.  Päähän mahtui ainoastaan yksi asia: ”Milloin saan seuraavaksi nukkua?” Tuo kysymys oli ollut jatkuva seuralaisemme jo vuosia. Levon toive peitti kaiken muun alleen.

Toinen suuri taakka, jota kannoimme päivittäin mukanamme, oli syyllisyys. Syyllisyys siitä, ettemme kykene perheenä elämään sellaista elämää kuin tahtoisimme. Kun voimat eivät meinanneet riittää mihinkään,  meidän oli vastuullisina vanhempina välttämätöntä pysähtyä miettimään, millaiseen vanhemmuuteen pystymme. Tiesimme, että lastemme psyykkinen hyvinvointi ja itsetunto eivät rakentuisi vakaalle pohjalle tilanteessa, jossa vanhemmat eivät jaksa riittävästi huomioida lapsia ja ottaa vastuuta heidän tarpeistaan. Lisäksi voimaton ihminen on hyvin vihainen ihminen, ja me haluamme lapsillemme turvalliset vanhemmat, jotka hallitsevat suurimmaksi osaksi tunteensa.

Tunteiden ristiriita

Joskus suurinta rakkautta on tehdä tärkeimpien ihmisten parhaaksi epäitsekkäitä, kipeitä ratkaisuja. Kun omat voimat loppuvat, on mietittävä vanhempana sitä lähes vaikeinta: olisiko jonkun muun parempi huolehtia lapsista? Luulin, ettei enää voisi tulla yhtä vaikeaa kysymystä vastattavaksi kuin se, joka esitettiin minulle lapsen sairastuessa: ”Haluatko tulla hyvästelemään koomassa olevan lapsesi kaiken varalta ennen kuin matka jatkuu lasten teholle?”  Melkein yhtä tuskallinen oli kysymys, jonka nyt asetimme itsellemme. Vaikka kysymys ei ollut helppo, tiesimme, että siihen on vain yksi oikea vastaus. Siispä pyysimme itse, että lapset saisivat asua sijaisperheessä osan viikosta, jotta me vanhemmat saisimme toipumisaikaa.

Noin vuosi sitten äitienpäivänä aavistin jo sydämessäni, että on välttämätöntä luopua jokaisen vanhemman toiveesta saada viettää omien lasten kanssa kaikki se aika, jonka lapset ovat siinä iässä, että tarvitsevat vanhempiaan. Mieli yritti työntää pois tietoisuudesta vaihtoehtoa, että lapset eivät olisi koko ajan kanssamme. Onneksi sydän ei antanut periksi. Mieli loi erilaisia kauhukuvia, mitä kaikkea kurjaa voisi seurata siitä, että luopuu edes osittain vanhemmuudestaan. Onneksi vierellä kulki siinä kohtaa ihmisiä, joiden kanssa mieltä sai rauhoitettua, ja sydämen ääni pääsi kuuluviin. Nyt kun on kulunut melkein vuosi siitä, kun tuo iso päätös tehtiin, voin todeta, että tunne ja päätös olivat musertavimmat ja viisaimmat, mitä olen ikinä kokenut. Päätöksessä konkretisoitui se riski, jonka aina otamme, kun rakastamme toista ihmistä. Sydän joutuu kohtaamaan luopumisen tuskaa, tavalla tai toisella, hetkessä tai toisessa. Siltikin rakkaus on syvempää kuin kipu, vaikka kivun hetkellä ei siltä tunnukaan.

Olen kokenut musertavia hetkiä vuoden aikana muun muassa silloin, kun ikävä on yllättänyt kesken päivän ja olen tiennyt, että se helpottaa vasta usean päivän päästä, kun lapset tulevat taas kotiin. Tai silloin, kun aamulla herään hiljaisessa talossa, ja mieleen tulee ajatus, miten joku toinen saa nähdä silmänsä aukaistuaan lapsiemme ihanat aurinkoiset virnistykset ja kuulla innostuneen puheenpulputuksen. Sydän on toisinaan pakahtua myös iltoina, jolloin istun lasten sängyllä kuuntelemassa heidän tarinoitaan päivän tapahtumista ja halaan ja suukotan rakkaani unten maille. Samalla tiedostaen, että seuraavana päivänä minulla ei tätä mahdollisuutta ole ja tämän kaiken tekee puolestani joku muu. Silloin ei auta kuin yrittää rauhoitella sydämen ääntä: tämä kipeä tilanne on tarpeen, jotta lapsillamme olisi tulevaisuudessa hyvinvoivat vanhemmat joka päivä elämässään. Nämä kipeääkin kipeämmät hetket vievät kohti parempaa huomista.

Vaikeita valintoja

Voimaantumisen matkalla tärkeää on ollut sydämen ja mielen yhteistyö. Sydän pitää huolen, että tunneuupumuksessakin tunteet lapsia kohtaan ovat syviä, sekä toisaalta siitä, että lasten paras toteutuu. Mieli toimii usein järjen äänenä rauhoitellen kipuilevaa sydäntä ja muistuttaa, miksi kipu on tärkeä kestää. Toisaalta joissakin hetkissä mieli luo turhaan ajatuksia, jotka kumpuavat asenteista ja odotuksista. Silloin sydän vuorostaan muistuttaa, että oleellisinta on lasten hyvinvointi.

Vanhempi kestää aikuisena vaikka mitä, jos kaiken taustalla säilyy sydämen vahva tahto haluta vain parasta lapsilleen. Lasten paras ei ole aina se, mikä olisi vanhemman paras, ainakin äkkiseltään ajateltuna. Pitää uskaltaa katsoa tilannetta kokonaisuudessaan syvemmälle ja pidemmälle. Musertavuudesta huolimatta viisautta on ollut kestää omat tunteensa. Viisautta on myös ollut tehdä töitä sen eteen, että vielä tulee aika, jolloin voimme perheenä elää taas yhdessä elämää, jossa lapset saavat hyvät eväät. Olemme saaneet voimaantua. Lapset saavat vähitellen takaisin vanhempansa, jotka heillä joskus oli ja joita he ovat toivoneet kovasti takaisin.

Yksi hyvistä seuraamuksista tässä kaikessa on ollut se, että tämän vuoden aikana on konkretisoitunut tunne, jota liian harvoin tavallisesti arjessa tulee ääneen sanottua toisille ihmisille. Olet aina vahvasti ja tiukasti sydämessäni! Nuo sanat lapset ovat saaneet kuulla todella usein. Silloinkin kun en teitä näe, minulle niin rakkaat kumppanini ja lapseni, olette aina sydämessäni. Vaikka ajatukset päivän aikana vaeltelevat monenlaisissa asioissa, hetkeäkään sydämessä ei ole tyhjiötä, jossa ette olisi mukanani. Missä kuljen milloinkin, matkaatte aina mukanani. Ja niin kulkevat kaikki muutkin minulle tärkeät ihmiset.

Aivan erityisellä paikalla sydämessä matkaavat kuitenkin kaikkein rakkaimmat, oma kumppani ja lapsemme. Voin lähettää teidät lapsemme pois luotamme konkreettisesti, koska tiedostan sen lopulta olevan teidän parhaaksenne. Sydämestäni en lähetä teitä pois sekunniksikaan, koskaan.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä