11.12.2015 Jenni Kulo

Hengenpelastaja

Torstaina joulukuun kolmantena päivänä isäni tuli luokseni viikonloppuvierailulle. Juhlan kunniaksi söimme  iltapalaksi jäätelöä ja piparkakkuja.

Nukkumaan mennessäni en viitsinyt mitata verensokeriani, koska tiesin sen herkuttelun vuoksi olevan korkea. Olisin pahoittanut mieleni, kuten aina mittarin näyttäessä liian korkeita lukemia.

Seuraavana aamuna työvuoroni alkoi yhdeksältä. Heräsin pistämään aamuinsuliinit  klo 6.30. Aamunkoittoilmiön takia verensokerini on puoli seitsemän aikaan nousujohteinen.

Lantuksen lisäksi pistin Humalogia saadakseni verensokerini laskuun. Koska jälleen tiesin verensokerini olevan korkealla, en suorittanut mittausta, joka normaalisti kuuluu aamurituaaleihini.

Pistosten jälkeen sain nukkua vielä tunnin. Heräämiseni varmistamiseksi olin asettanut soimaan kaksi herätysaikaa. Ensimmäisen kuulin, toista en.

Tunsin kramppaavani. Ihmettelin asiaa, koska minulla ei ollut insuliinituntemuksia. Seuraava kummastuksen aihe oli toisen herätyksen puuttuminen.

Kramppasin, mutta en osannut tehdä asialle mitään.

Heräsin isäni hätääntyneeseen ääneen. Hän juotti minulle tuoremehua ja kyseli osoitetta. Paniikissa hän ei muistanut kuin kadun nimen.

Kun ymmärsin isäni aikeen tilata ambulanssi, säpsähdin hereille. Kärttyisenä kielsin moisen. Väitin olevani täysin kunnossa.

En ollut  täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Isäni oli pistänyt minuun GlucaGen-piikin, joka pelasti henkeni. Hiljalleen palauduin omaksi itsekseni. Ambulanssia ei tarvittu.

Vaikka kuvittelin olevani fiksu ja filmaattinen, en sitä ollut. Isäni oli herännyt kummalliseen kopinaan, jonka hän ensin kuvitteli johtuvan rankkasateesta.

Ikkunasta katsottuaan hän näki kuivan asfaltin. Kopina jatkui.

Aina isäni ollessa kylässä, nukun olohuoneen sohvalla, niin tälläkin kertaa. Sohva on puinen. Isän tullessa olohuoneeseen hän näki minun kramppaavan ja lyövän päätäni sohvan selkänojaan.

Jälkikäteen hän kertoi toimineensa täydessä paniikissa. Käskyt olivat tulleet selkäytimestä.” Jennillä on jääkaapissa se oranssi laatikko, jossa on piikki näitä tilanteita varten.”

Minulla ei ole mitään mielikuvaa lihakseen pistetystä piikistä. Olin ollut hetken hapettomassa tilassa. Takaraivossani on edelleen suuri mustelma ja verinen ruhje.

Isäni sanoo GlucaGenin pelastaneen henkeni. Kyllä, mutta ilman isää olisin hengetön.

Kun minun pienenä piti kiittää Taivaan Isää ruoasta , kiitin omaan tapaani ristien käteni :   ” Kiitos Ilkka-isä taivaan.” Samoin kiitän tänään.

 

 

Olen ykköstyypin diabeetikko Jumalan armosta vuodesta 1976. Minä en pelkää ketään, enkä mitään. Kunnioittaminen on asia erikseen.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat