Kuin kännykkää kyttäisi

Helmikuussa otin taas käyttöön verensokerisensorin. Muutaman viikon tauon jälkeen sen helppous tuntuu erityisen mukavalta. Tapani mukaan vilkuilen sen lukemia yhtä usein kuin keskivertokansalainen kännykkäänsä. Kun verensokeria seuraa herkeämättä, pääsee se lähtemään käpälästä vain harvoin – ja silloinkin melko maltillisesti.

Sokerivammaisen elämää 16.2.2015

Päivä alkoi sensorin tarkistuksella. Se piirsi kumpuilevaa viivaa yön tuntien yli. Ei ollut kaikista tasaisin käppyrä tällä kertaa. Kaikesta päätellen olin arvioinut ilta-Levemirin annoksen hieman alakanttiin, ja sensori oli herättänyt värinällän kahdesta yön aikana. Molemmilla kerroilla olin pistänyt yksikön tai pari pikainsuliinia ja jatkanut sitten unia.

Seuraavaksi aamupala. Rahkaa, ananasta ja kuusi yksikköä pikainsuliinia. Hiilihydraatteja ananaspurkissa taitaa olla vain kolmekymmentä grammaa, mutta aamupäivisin insuliinintarve on vähän normaalia suurempi. Paaston jälkeen ruoansulatuskin toimii erityisen nopeasti ja aamiaisen hiilarit näkyvät todella nopeasti verensokerin nousuna. Siksi insuliini pitäisi pistää aamupalalle ainakin varttia etukäteen.

Oli niin kova nälkä, etten jaksanut odottaa tuota aikaa. Siksi söin vain osan laskennallisesti sopivasti hiilihydraattimäärästä.

Aamupalan jälkeen istuin tietokoneen ääreen ja kävin hommiin. Työstettävänä oli viisi lehtijuttua ja muutama blogipostaus. Edellispäivän haastattelu piti purkaa. Ja iltapäivällä oli vuorossa uusi haastateltava.

Sensori sai paikkansa tietokonepöydän reunalla. Se makasi hiirimaton päällä, jotta hälytysvärinät vaimenisivat vähän. Kovaa puupöytää vasten sen värinä olisi nimittäin hemmetin rasittavaa kolinaa. Ja sitäpaitsi siinä sensori oli juuri sopivasti käden ulottuvilla. Verensokerin tarkistamiseen kuluisi aikaa ehkä kaksi sekuntia. Niin pienellä vaivalla se tulisi tarkistettua varmasti riittävän usein.

Ja niinhän sitä tuleekin. Pelkästään aamupäivän aikana tarkistin verensokerini sensorin näytöltä kymmeniä kertoja.

***

Tuntuu olevan jonkinlainen vakiintunut tapa, että aina kun sormet pitävät näppäimistöllä tauon miettimään sopivia sanamuotoja tai muuta, hakeutuu oikean käden sormi Dexcomin pyöreälle keskipainikkeelle.

Näyttö herää henkiin, katse hakeutuu ensin yläreunan numeroon ja sitten alemmaksi kuvaajaan, jossa pienistä pisteitä muodostuu havainnollinen kuvaaja. Silmä seuraa pisteiden aaltoilua hetken ja nahkaprosessori raksuttaa.

Verensokeri on kääntynyt pieneen laskuun käytyään 7,5 mmol/l:ssa. Hiilihydraatteja pitäisi kohta syödä lisää, koska aamupalan insuliiniannos oli ylisuuri. Sen jako kahteen osaan oli kuitenkin selkeästi tarpeen. Muuten verensokerini olisi noussut hetkeksi aivan liian korkealle. Se olisi häirinnyt keskittymistä.

Sitten näyttö sammuu. Ja kirjoittaminen jatkuu.

***

Päivän mittaan sensori kulki taskussa huoneesta toiseen. Vilkuilin sitä vähän väliä ja puutuin pieneenkin verensokerin heilahdukseen. En halunnut laskea sitä hetkeksikään käden ulottumattomiin.

Jos sensori olisi kännykkä, olisi tuo manööveri selkeä merkki kännykkäriippuvuudesta, ainakin mikäli Simon Sinekin puheita on uskominen. Oma tapani käyttää sensoria muistuttaakin hämmästyttävän paljon sitä, kuinka kännykkään koukussa olevat räpläävät luurian jatkuvasti.

Tivi-lehti uutisoi kolme vuotta sitten, että suomalainen katsoo kännykkää keskimäärin 150 kertaa päivässä. Se taitaa olla pientä verrattuna siihen, kuinka usein minä sensoriani tarkkailen.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä