1.3.2015 Kirsi Stjernberg

Rusinaton maksalaatikko ja pahkuraiset reidet

En lapsuudessani ajatellut olevani sairas tai kamalan erilainen diabetekseni takia. Näin uskoin pitkään. Mutta se ei ehkä olekaan koko totuus.

Yksi tavallisimpia muistojani diabeetikkolapsena. Sokeritautisena, kuten tavattiin sanoa. Menen synttäreille, joiden järjestäjää on varoitettu siitä, etten saa syödä sokeria. Minulle on varattu yhtä sorttia sokerittomia keksejä ja kurkkuviipaleita, muut herkuttelevat täytekakulla ja sokerilimulla. Juon mummon makeuttamatonta viinimarjamehua ja lasken, montako keksiä saan syödä. Sitten ongitaan. Muiden onkisaalis koostuu karkeista, minun mandariinista. En muista koskaan purnanneeni näistä.

Mutta kun nyt mietin, miten tytärtäni harmittaisi vastaavissa tilanteissa, luulisi tuon minunkin sisimmässäni herättäneen tunteita. Sama toistui kaikkialla, huvipuistoissa ja shoppailureissuilla. Mennään kahvilaan nauttimaan jotain hyvää:

-Olisiko teillä sokeritonta limsaa tai leivonnaisia?

-Ei.

Ja sitten äiti valistamaan kahvilahenkilökuntaa, että sokerittomia tuotteita on ja diabeetikoita muitakin.

Iloitsin kyllä lauantain karkkipäivistä, kun sain sokerittomia lakritsipastilleja tai xylitol- suklaalevyn, vaikka vatsa menikin makeutusaineiden takia sekaisin. Äiti myös leipoi itse sokerittomia herkkuja. Ja voi sitä onnea, kun naapurin Markon synttäreillä minulle tarjottiin sokeriton leivos, jossa oli paljon kuohukermaa. Silloin tunsin itseni jopa etuoikeutetuksi.

Koulussa kamalinta oli ruokailu. Minulle oli annokset laskettu keittiössä valmiiksi. Kun pikainsuliinia ei ollut käytössä, oli syötävä kaikki, mitä lautaselta löytyi, maistui tai ei. Kurinalaisuus leimasi diabeteksen hoitoa. Keittiö valmisti minulle ikiomaa maksalaatikkoa ilman siirappia ja rusinoita, eikä päälle saanut puolukkahilloa. Miettikääpä, millainen makuelämys? Tätä istuin syömässä yksin pöydässä itkua pidätellen pitkään sen jälkeen, kun muut olivat häipyneet välitunnille.

Välipalat olivat luku sinänsä. Minun piti hakea välipala keittiöstä ja istua käytävässä syömässä ananasmurskaa ja näkkileipää, päivästä toiseen. Tarkkailuluokan pojat kulkivat siitä usein ohi ja alkoivat nimitellä minua, töniä ja varastaa ruokaani. Arkana tyttönä en osannut muuta kuin hymyillä hämmentyneesti. Tämä vain yllytti poikia riehumaan.

En muista montako kuukautta kestin tätä touhua. En uskaltanut kertoa opettajalle. Välipalalle menemisestä tuli pelottavaa. Lopulta sain kerrottua äidille, joka soitti opettajalle. Kiusaaminen loppui, mutta jätti minuun epävarmuuden tunteen. Siihen asti kukaan ei ollut kohdellut minua niin ikävästi. En voinut käsittää tätä. Enkö voinutkaan olla oma, hymyilevä itseni?

Häpeää koin koulun jumppatunneilla ja tanssiharrastuksessa. Silloin kaikki näkivät reiteni, jotka olivat pahkuraisia pistojälkiä täynnä. Vauvasta asti pitkillä neuloilla pistäminen näkyi armotta ihossani. Inhosin reisiäni, enkä koskaan halunnut käyttää lyhyitä shortseja. Nuoren tytön itsetunnolle tämä merkitsi paljon, vaikkei minua tästä syystä kiusattukaan.

Myöhemmin olen miettinyt, miten eri tavalla kaikkeen suhtauduttiin tuolloin. Sen sijaan, että olisin sulautunut joukkoon, diabetes erotti minut monessa asiassa muista.

Nykyisin iloitsen diabeteksen joustavista hoitomuodoista ja hurjasti kehittyneistä välineistä.

Hienoa, että nykyään diabeetikkolapsi saa osallistua kaikkeen mihin muutkin; syödä samoja herkkuja, huolehtia verensokerit, insuliinit ja välipalat kesken koulutunnin avoimesti. Silti myös tyttäreni kokee olevansa joissain asioissa erilainen kuin muut. Tottahan se on, d-lapsi joutuu kantamaan ikätovereitaan enemmän vastuuta ja huomioimaan diabeteksen kaikissa tekemisissään. Itse joudun painimaan sen kysymyksen kanssa, olenko erityisen salliva tyttäreni diabeteksen hoidossa oman tiukan d-lapsuuteni vuoksi. Missä menee kultainen keskitie?

Ikänsä deeykkösenä elänyt pohdiskelija, joka asustaa rintamamiestalossa miehen, 14-vuotiaan pojan ja 13-vuotiaan deetytön kanssa. Lisäksi meillä on nuori labradorinnoutaja, jota koulutetetaan diabeteskoiraksi. Suuntaan lenkkipolulle aina kun voin, ja koetan löytää aikaa myös uusien asioiden opiskeluun. Olen vihdoin oivaltanut, miten tärkeää on pitää huolta omasta jaksamisesta ja haaveista arkihässäkän keskellä, jota tupladee välillä urakalla haastaa.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Sari

    Kyllä entisaikojen kurinalainen d-lapsuus tuntuu nyt vielä pahemmalta, kun itselläkin on lapsia – tilanteen näkee aivan eri tavalla. Itse sairastuin sen verran myöhemmin, että aika pian sen jälkeen ”ajat vapautuivat” ja toisaalta oma murkkuikä painoi päälle, mutta samantapaisia muistoja on itselläkin ala-asteelta.

    Kanssasi on helppo olla samaa mieltä siitä myös, miten onnellista on, että hoito on kehittynyt – pienille hartioilla jää siitä huolimatta paljon enemmän taakkaa kuin toivoisi.

    1. Kirsi StjernbergKirsi Stjernberg

      Kiitos kommentista Sari. Totta, että lasten kautta omatkin lapsuusmuistot näyttäytyvät erilaisina. Ei sitä silloin lapsena onneksi kauheasti osannut ajatella, miten tiukkaa hoito oli, kun ei paremmasta oikein tiennyt. Mutta kiva, että me kaikki saamme nyt nauttia ”vapaammista ajoista”.

  2. seija kaipio

    Minulla on pikkusisar, joka sairastui 6-v diabetekseen. Hän on nyt
    54-v ja onnekseen säästynyt ”seurannais” sairauksilta.
    Juttuasi lukiessani,
    en voinut kuin itkeä, muistin kaikki nuo samat vaiheet sisareni ollessa lapsi, sen ahdistuksen ja pelon pienen lapsen puolesta.
    Kylään meno oli aina painostavaa, äiti ottikin usein kotoa mukaan jotain ”hyvää”, koska tiesi ettei tarjolla olisi ollut mitään diabetikolle sopivaa . Lausahdukset: Kai xxx nyt tätä voi syödä, tässä
    on varmaan todella vähän sokeria, olivat noloille emännille tyypillisiä. Kukapa olisi pienen tytön mieltä tahallaan halunnut pahoittaa. Muistan monet kerrat, kun lähdin sisareni kanssa ulos siksi aikaa, kun toiset lapset nauttivat herkuista.
    . Hänen sairastumisensa loi nelilapsiseen perheeseen aivan uudden yhtenäisyyden. Huolta oli ja pahimman pelkoa,, jonkun lastentaudin yhteydessäkin. Pitkiä aikoja sairaalassa, pari kertaa insuliinishokki jne.
    Hyvää oli se, että koko perhe oppi terveellisilleruokailutavoille,; paljon vihanneksia ja hedelmiä, ei voita, ei kermaa, harvoin makeaa jne. Nämä tavat ovat
    jatkuneet ja jatkuvat vieläkin myös meillä muilla.
    Sisareni on aikanaan saanut kaksi komeaa poikaa (toinen 54 cm lähes kuusikiloinen, vauvat ovat normaalia kookkaampia diabeetikoilla), elämä on soljunut sairauden ehdoilla, mutta nykykeinoilla suht normaalina kuitenkin.

    1. Kirsi StjernbergKirsi Stjernberg

      Kiitos omien, koskettavien muistojesi jakamisesta Seija! Olen samaa mieltä, että tiukan hoidon hyvä puoli on se, että meidänkin perheessä opittiin syömään terveellisesti ja monipuolisesti, asia joka kantaa edelleen, eli olemme kaikki hyvässä kunnossa. Mukavaa myös kuulla, ettei siskollasi ole pitkästä sairastamisesta huolimatta lisäsairauksia, tällaiset esimerkit ovat lohdullista kuultavaa.

  3. KK

    Kyllä tuossa oli niiiin monta tuttua asiaa minunkin kouluajoiltani… Muistan erityisen hyvin guarkuminäkkärit ja kylmäksi menneen uunimakkaran edessäni. Hienoa että selvisimme Kirsi !

    1. Kirsi StjernbergKirsi Stjernberg

      Guarkumin olinkin jo ehtinyt unohtaa. Meillä sitä popsittiin jonain rakeinakin jossain vaiheessa, jotta verensokerit tasaantuisivat. Jotenkin en ollut tajunnutkaan, kuinka paljon meitä kuitenkin on, joilla on kovin samanlaiset lapsuusmuistot diabeteksesta kuin minullakin. Mutta tosiaan KK, selvisimme!

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat