Hypokoiria ja karvaisia pelastajia

Olen metsälenkillä kahden koirani kanssa. Silmissä sumenee ja kaivan taskusta glukoositabletteja. Ehdin syödä muutaman ennen tajunnan menoa. Havahdun ja hetkeen en tiedä missä olen. Metsässä. Vanhempi koira nuolee naamaani ja toinen saapas on irti jalastani. Nuorempi koira on hihnasta huolimatta juossut etäämmälle, mutta tulee kutsusta luokse.

Luin muutamia kuukausia sitten ilmestyneestä Suomen Kennelliiton Koiramme-lehdestä (12/2014) palkituista sankarikoirista. Vuonna 2014 palkittiin 18 uutta sankarikoiraa. Yksi hypoglykemiaan reagoinut koirakin oli palkittu, englanninbulldoggi Pirkko. Sen diabetesta sairastava isäntä oli nukkuessa mennyt tajuttomaksi. Koiran levoton käytös oli saanut emännän kiinnittämään huomion mieheensä ja tilanteen huomattuaan soittamaan ambulanssin.

Koirat ovat luonnostaan oman edun tavoittelijoita. Niitä kiinnostaa ensisijaisesti ravinnon saanti, riittävä lepo ja muun laji- ja rotutyypilliseen käytökseen kuuluvan toiminnan harjoittaminen. Siksi erityisen kunnioitettavaa on niiden koirien toiminta, jotka ovat pelastaneet spontaanisti niille täysin tuntemattomia henkilöitä. On helpompi ymmärtää koulutetun koiran toimintaa, etenkin, jos kyseessä on eläimelle tuttu henkilö. Koiran halu toimia ihmisen pelastamiseksi on yleensä selitettävissä sillä, että koirat hakevat toistuvuutta. Rutiinit tutun ihmisen käytöksessä ovat koirille tärkeitä. Ne tarkkailevat meitä ja tietävät tapamme. Siitä mitä me teemme, on seurauksia koirallekin. Rutiinien rikkoutuessa niiden tarpeet ovat uhattuina.

Diabetes-taipaleeni alussa kiinnostuin hypokoirista ja hetken haaveilin, että kouluttaisin oman koiran ilmaisemaan verensokerinvaihteluja. Itse asiassa vanhempi koiramme on herättänyt minut muutamia kertoja yöllä tökkimällä kuonollaan. Verensokerini on silloin ollut matalalla. Hypokoiraksi en sitä kuitenkaan kutsuisi, koska sellaiseksi sitä ei ole koulutettu. Ehkä näitä itseoppineita omaishoitajakoiria tulisi kutsua vähemmän virallisesti, vaikka vain karvaisiksi pelastajiksi. Useita kertoja oman koiran herättämiset ovat olleet diabetesnäkökulmasta turhia ja koira on vain reagoinut levottomaan uneeni. Niistä muutamista oikeista hälytyksistä olen sille silti ollut kiitollinen, vaikka pääsääntöisesti havahdun unesta itsekin verensokerin laskiessa turhan alas. Korkeisiin verensokeriarvoihin oma koira ei ole ikinä reagoinut.

Oikeat koulutetut hypokoirat ovat mittaamattoman arvokkaita työkoiria. Vaikka niitä ei nimettäisi ikinä virallisesti sankarikoiriksi, sellaisia ne siitä huolimatta diabeetikoilleen ovat. Koirat pystyvät erinomaisen hajuaistinsa avulla erottamaan verensokerinvaihtelut ihon tuoksun perusteella. Riippuu koirasta ja koulutuksesta, ilmaiseeko koira ne kuonolla tuuppimalla, nuolemalla, haukkumalla vai muulla yksilöllisemmällä tavallaan. Viralliset hypokoirat on testattu hyväksytysti ja koirilla on hypokoiraliivi ja koiran käyttäjällä hypokoirapassi. Hypokoirayhdistyksen sivuilla kerrotaan lisää näistä nuuskuttavista verensokerimittareista.

Mielestäni on liikuttavaa lukea näitä tarinoita, joissa on sankari- tai hypokoiran ansiosta onnellinen loppu. Ehkä oma pitkäaikaissairaus ja muutamat insuliinishokit ovat tuoneet tietynlaisen henkilökohtaisen näkökulman ja eläydyn voimakkaasti näihin kokemuksiin. Tietysti asiaan vaikuttaa myös se, että rakastan koiria, mutta varmasti nämä kolme diabeteksen kanssa vietettyä vuotta ovat lisänneet näiden tarinoiden vaikuttavuutta.

Alun henkilökohtaisen kokemuksen voi lukea kokonaisuudessaan Jänisjemma-blogista.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä