koirantassu ja diabeetikko
20.4.2015 Reija Helkkula

Hypokoiria ja karvaisia pelastajia

Olen metsälenkillä kahden koirani kanssa. Silmissä sumenee ja kaivan taskusta glukoositabletteja. Ehdin syödä muutaman ennen tajunnan menoa. Havahdun ja hetkeen en tiedä missä olen. Metsässä. Vanhempi koira nuolee naamaani ja toinen saapas on irti jalastani. Nuorempi koira on hihnasta huolimatta juossut etäämmälle, mutta tulee kutsusta luokse.

Luin muutamia kuukausia sitten ilmestyneestä Suomen Kennelliiton Koiramme-lehdestä (12/2014) palkituista sankarikoirista. Vuonna 2014 palkittiin 18 uutta sankarikoiraa. Yksi hypoglykemiaan reagoinut koirakin oli palkittu, englanninbulldoggi Pirkko. Sen diabetesta sairastava isäntä oli nukkuessa mennyt tajuttomaksi. Koiran levoton käytös oli saanut emännän kiinnittämään huomion mieheensä ja tilanteen huomattuaan soittamaan ambulanssin.

Koirat ovat luonnostaan oman edun tavoittelijoita. Niitä kiinnostaa ensisijaisesti ravinnon saanti, riittävä lepo ja muun laji- ja rotutyypilliseen käytökseen kuuluvan toiminnan harjoittaminen. Siksi erityisen kunnioitettavaa on niiden koirien toiminta, jotka ovat pelastaneet spontaanisti niille täysin tuntemattomia henkilöitä. On helpompi ymmärtää koulutetun koiran toimintaa, etenkin, jos kyseessä on eläimelle tuttu henkilö. Koiran halu toimia ihmisen pelastamiseksi on yleensä selitettävissä sillä, että koirat hakevat toistuvuutta. Rutiinit tutun ihmisen käytöksessä ovat koirille tärkeitä. Ne tarkkailevat meitä ja tietävät tapamme. Siitä mitä me teemme, on seurauksia koirallekin. Rutiinien rikkoutuessa niiden tarpeet ovat uhattuina.

Diabetes-taipaleeni alussa kiinnostuin hypokoirista ja hetken haaveilin, että kouluttaisin oman koiran ilmaisemaan verensokerinvaihteluja. Itse asiassa vanhempi koiramme on herättänyt minut muutamia kertoja yöllä tökkimällä kuonollaan. Verensokerini on silloin ollut matalalla. Hypokoiraksi en sitä kuitenkaan kutsuisi, koska sellaiseksi sitä ei ole koulutettu. Ehkä näitä itseoppineita omaishoitajakoiria tulisi kutsua vähemmän virallisesti, vaikka vain karvaisiksi pelastajiksi. Useita kertoja oman koiran herättämiset ovat olleet diabetesnäkökulmasta turhia ja koira on vain reagoinut levottomaan uneeni. Niistä muutamista oikeista hälytyksistä olen sille silti ollut kiitollinen, vaikka pääsääntöisesti havahdun unesta itsekin verensokerin laskiessa turhan alas. Korkeisiin verensokeriarvoihin oma koira ei ole ikinä reagoinut.

Oikeat koulutetut hypokoirat ovat mittaamattoman arvokkaita työkoiria. Vaikka niitä ei nimettäisi ikinä virallisesti sankarikoiriksi, sellaisia ne siitä huolimatta diabeetikoilleen ovat. Koirat pystyvät erinomaisen hajuaistinsa avulla erottamaan verensokerinvaihtelut ihon tuoksun perusteella. Riippuu koirasta ja koulutuksesta, ilmaiseeko koira ne kuonolla tuuppimalla, nuolemalla, haukkumalla vai muulla yksilöllisemmällä tavallaan. Viralliset hypokoirat on testattu hyväksytysti ja koirilla on hypokoiraliivi ja koiran käyttäjällä hypokoirapassi. Hypokoirayhdistyksen sivuilla kerrotaan lisää näistä nuuskuttavista verensokerimittareista.

Mielestäni on liikuttavaa lukea näitä tarinoita, joissa on sankari- tai hypokoiran ansiosta onnellinen loppu. Ehkä oma pitkäaikaissairaus ja muutamat insuliinishokit ovat tuoneet tietynlaisen henkilökohtaisen näkökulman ja eläydyn voimakkaasti näihin kokemuksiin. Tietysti asiaan vaikuttaa myös se, että rakastan koiria, mutta varmasti nämä kolme diabeteksen kanssa vietettyä vuotta ovat lisänneet näiden tarinoiden vaikuttavuutta.

Alun henkilökohtaisen kokemuksen voi lukea kokonaisuudessaan Jänisjemma-blogista.

Metsäntuoksuinen koiraharrastaja, jonka perheeseen kuuluu kahdeksan tassua ja neljä jalkaa. Arkena pyöräilen hanatehtaalle, jossa toimin tuotetiedonhallinnan asiantuntijana. Vapaalla ollessa metsästän ja jäljestän bretagnenbassettien kanssa. Jänisjemma-blogiLinkedInPinterestTwitter

Kommentit tähän postaukseen

  1. Emmi Siirtonen

    Ihana kirjoitus nuuskuttavista verensokerimittareista!! =)

    Itsekin pohdin, alkaisiko kouluttaa omasta pennusta hypokoiraa, mutta eipä sille oikein tarvetta taida olla, kun herään hypoihin kuitenkin itse (*koputtaa puuta). Kiva silti kuulla aiheesta lisää. Mielenkiintoisia linkkejä!

    1. Reija HelkkulaReija Helkkula

      Kiitos kommentistasi. Minä arvostaisin koulutettua hypokoiraa, mutta myönnän että itsellä ei riitä mitenkään tarmo opettaa ainakaan näille omille metsästyskoirille verensokerien haistelua ja reagointia mataliin tai korkeisiin arvoihin. Silti olen hyvin kiinnostunut hypokoirista ja kunnioitan koirien aisteja tässäkin asiassa.

  2. Marita Nisula

    Minulla on virallinen liivillinen hypokoira Mimmi, 3,5 v., itsekouluttamani. Kullanarvoinen keltainen labradorineiti hoitaa säntillisesti, lähes päivittäisiä hypojani, neljän muun labradorin katsellessa kateelisenä hypopalkintoja oppia ottaen 🙂 Vanhin, yhdeksänvuotias neiti hänkin, kaikkein persoin ruoalle on bongannut systeemin ja alkanut tuijottaa ja läähättää vierelläni kun sokerit ovat laskussa. Näin koirat opettavat toisiaan ja odotankin innolla onko meillä ennenpitkää viisi hypohaistelijaa. Viimeisimmässä Labradorilehdessä oli meistä juttua. Mimmi on henkivartijani, nukkuu vierelläni, puree yöllä sormiani jos en suostu heräämään, tulee seisomaan päälleni ja näykkii leukaani…. Hänet on opetettu tökkimään sormiani kun sokeri laskee alle 4.5, loput keinot hän on kehitellyt itse. Ihana rakas hypoMimmi!

    1. Reija HelkkulaReija Helkkula

      Kiitos kommentista Marita! Mä olen niin ”kade” sun hypokoirasta. Itseasiassa se, kun näin teidät siellä V-S-kennelpiirin kokouksessa antoi minulle inspiraation tähän kirjoitukseen. Toisaalta tajuan omat reaaliteetit, muttei se tietty estä haaveilemasta 🙂

  3. Pingback: Hypokoirahaaveita - Deeblogi

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: