17.4.2015 Jenni Kulo

Narkomaaniko ?

Keväällä 1979 ollessani 12-vuotias, olin Turun kaupunginteatterissa luokkatoverieni kanssa.  Väliajalla oli insuliinipistokseni aika.

Menin naistenhuoneeseen. Tila ei ollut varsinainen wc-tila, vaan ns.puuterointihuone.  Kädet pestyäni otin ruiskun, neulan ja insuliiniampullin esiin.

Vetäessäni insuliinia ruiskuun kuulin vanhemman naisen sanovan paheksuvaan sävyyn seuralaiselleen, pienelle tytölle : ”Katso, noin nuori ja käyttää huumeita. Kuinka kehtaa julkisesti piikittää itseään? ”

Sanavalmiina vastasin esitettyyn kysymykseen :”Kehtaan, koska olen diabeetikko. Minä en mene, enkä tule koskaan menemään piiloon pistämään. Minulla ei ole mitään hävettävää ! ”

Tätä periaatetta olen aina noudattanut. Joskus olisin voinut ajatella nenääni pidemmälle.

Elämäni ensimmäisen varsinaisen ulkomaanmatkani ( Pohjoismaita ei lasketa ) tein lukion kolmannella, syksyllä 1984.

Matkasimme parhaan ystäväni kanssa kahdeksi viikoksi tuttavaperheen luo New Yorkiin.   Tuona aikana kävelimme Manhattanin ristiin rastiin.

Pistin insuliinia metrossa, Grand Central Stationilla, Central Parkissa, missä milloinkin. Pahin muistoni liittyy Orchard Streetin liepeille.

Olimme Teean kanssa eksyksissä, mutta kellontarkasta pistämisestä en luopunut. Pistin reiteeni välittämättä lähettyvillä parveilevasta mustien nuorten jengistä. Joku heistä huomasi tekemiseni.

Porukka lähti seuraamaan meitä. Tilannetta pahensi tietoisuus lompakossani olevasta kolmesta sadasta dollarista. Halusin ostaa nahkamekon, johon olin ihastunut. Edellisenä päivänä olin maksanut siitä neljänsadan dollarin käsirahan.

Onneksemme Orchard Street ja nahkamekkoliike löytyivät. Pääsimme turvaan. En ottanut opikseni. Seuraava pistosepisodi tapahtui Istanbulissa 1991.

Minä, veljeni ja vanhempamme olimme illallisella jossain päin Istanbulin vanhaa puolta. Ruokalistat oli luettu ja tilaukset tehty. Palvelu oli ylenpalttista, kuten kulttuuriin kuului.

Pistin insuliinin. Tuolloin ei ollut ns.”raketti-insuliinia”. Insuliini piti pistää 30-45 minuuttia  ennen ateriaa.

Aulis palvelu loppui pistokseeni kuin seinään. Emme saaneet juotavia, alkupaloista puhumattakaan.

Kului puoli tuntia. Ravintolan terassin ympärille ilmestyi poliiseja. Söin varaeväitä, koska pelkäsin sokeriarvojeni laskevan liikaa. En halunnut turkkilaiseen ensiapuun.

Todennäköisesti olisin epäiltynä huumeiden  käytöstä joutunut poliisien huomaan ja putkaan.  Se olisi ollut kirjaimellisesti loppuni.

Kului toinen puolituntinen. Olin jollain lailla pysynyt tolkuissani. Tarkkailijat luovuttivat. Tunnin tauon jälkeen palvelu jatkui.

Kokemuksista huolimatta en ole luopunut periaatteestani. Mittaan verensokerini ja pistän, kun on aika.  Varmuudeksi olen antanut tatuoida käteeni neljä sokerinpalaa ja tekstin ”DIABETES ”.

 

Olen ykköstyypin diabeetikko Jumalan armosta vuodesta 1976. Minä en pelkää ketään, enkä mitään. Kunnioittaminen on asia erikseen.

Kommentit tähän postaukseen

  1. KK

    Samanlaista olen minäkin kokenut matkatessani. Pumppuaikana saakin pistää uusiksi koko tsydeemin eli alan täyttelemään ampullia, hakkamaan ilmakuplia pois ja tiirailemaan letkua, ihan missä vaan. Eikä edelleenkään haittaa yhtään mitään. On kysytty toki kaikenmoista, kuten etkö voisi sairastaa vessassa ja aiotsä heittää ton ruiskun pois kun sä oot tykittäny jne. Mut ei haittaa yhtään mitään. Mä oon tällanen jotta toiset vois olla tollasia ! Hyvä Me !!

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat