Pitääkö olla huolissaan?

Vanhenevat luumut eri vaiheissa pilaantumista.

Parikymppisenä tuli eleltyä kepeästi. Diabetes kulki toki matkassa, mutta elämässä vallitsi ihana huolettomuus. Olin vahvasti sitä mieltä, että ei diabetekseni mihinkään vaikuta, ihan normaalia elämää tässä eletään.

Nykyään tilanne on vain osittain samanlainen – ei sairaus edelleenkään taida rajoituksia asettaa, mutta omasta terveydestä riittää huolta ihan eri tavalla.

Olen seuraillut omien vanhempieni vanhenemista. Entisten perusterveiden ihmisten lääkemäärät näkyvät lisääntyvän ja kulku hidastuvan. Mieli palaisi vielä monenlaiseen puuhaan, mutta voimat alkavat olla rajalliset. Iäkäs isäni yrittää toimia entisellä äkkinäisyydellä ja sisulla, ja me lähimmät voimme vain toivoa, ettei mitään sattuisi.

Normaalia elämän kiertokulkuahan tämä on. Mutta samalla kun kannan huolta läheisistäni, alkaa omakin tulevaisuus pelottaa. Diabetes tuo mukanaan melkoisen määrän riskejä, joten siihen nähden pelkoni on ymmärrettävää. Lisäksi ykköstyypin diabeetikon elämä on aika haavoittuvaista. Käytännössä pidämme itseämme elossa omahoidon turvin. Mieleen nousee väkisinkin uhkakuvia siitä, miten minun kävisi, jos en jostain syystä pystyisi pitämään itsestäni huolta.

Huolen täyttäminä hetkinä takerrun siihen, minkä parhaiten taidan. Jos tekisin vielä vähän enemmän, vähän paremmin tai vähän tarmokkaammin, olisiko tulevaisuuteni silloin valoisampi? Toisaalta huolettaa, riittääkö sekään, takeita kun ei saa kukaan.

Mieluiten jättäisin kaiken huolehtimisen sikseen. Olen jo vuosikymmenien ajan vastannut sairauden asettamiin vaatimuksiin ja käynyt raportoimassa elämästäni säännöllisesti hoitohenkilökunnalle. Tauko voisi tehdä hyvää. Olisi mukavaa elää välillä ihan itselleen ja olla selittelemättä kenellekään yhtään mitään.

Jokainen, joka on päässyt seuraamaan lasten kehitystä, tietää, että asiat etenevät vaiheittain. Pienten lasten kanssa elellessäni ajattelin, että hankalaltakin tuntuva vaihe menee kyllä pian ohi. Ehkäpä samankaltainen ajattelu voisi toimia myös aikuisiässä. Toivon mukaan saan pian taas elää huolettomammin ja muistella vain mielessäni, miten neljänkympin kriisi kohdallani näkyi.

Tulevaisuus voi tuoda mukanaan myös kaikenlaista hyvää. Omassa terveydessäni ei ole tällä hetkellä mitään erityisiä riskejä, joista minun pitäisi olla huolissani. Diabeteksen hoidon yleinen kehityskin jatkuu varmasti. Jo nyt saan nähdä kuvia siitä, miten upeita verensokerikäyriä astetta älykkäämmät insuliinipumput tuottavat valtameren tuolla puolen. Kantasolusiirtojen tutkimukset jatkuvat, ja insuliinitehtailijoiden kerrotaan visioivan parin viikon välein pistettävästä insuliinista, joka aktivoituisi toimimaan verensokeritason mukaan.

Vanhenemisesta ei siis pidä olla huolissaan, ei edes vaikka seuralaisena olisi ykköstyypin diabetes.  Mutta jos kaikesta huolimatta olet, kuten minä toisinaan, ei siitäkään kannata huolestua.

Itse keskityn välillä muistelemaan kohtaamisia muiden diabeetikoiden kanssa. Heillä monella on ollut sekä ikää että diabetesvuosia huomattavasti enemmän kuin itsellä. Silti heistä on hehkunut upea rauha, elämänilo ja terveys. Ei kai minullakaan ole mitään syytä uskoa, että oma kohtaloni olisi yhtään sen kehnompi.

24.10.2017
Sari Pihlava

Itäsuomalainen innostuja, jonka elämää ykköstyypin diabetes on tahdittanut vuodesta 1987 alkaen. Pyörittelen töikseni numeroita - kotosalla hämmennän yhteistä soppaa miehen ja 9- ja 13-vuotiaiden tyttärien kanssa. Luonto, kirpeät kelit, lasten halaukset ja käsillä tekeminen pitävät minut toimeliaana.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.