Ykköstyyppi 4.8.2023 Deeblogin Vieraskynä

Olen saanut ykköstyypin diabeteksen diagnoosin vuonna 2005. Tuolloin lapsen maailma mullistui hetkessä, ja uusi elämä vaati vuosien tai jopa vuosikymmenien opettelua, totuttelua ja sopeutumista.

Seuraavan ykköstyypin diagnoosin sain vuonna 2019. Naurahdin, että minulla on jo ykköstyyppi ja tämähän on jo tuttua juttua. Diabeteksessa ja kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on enemmän samankaltaisuuksia kuin ensin ajattelisi.

Ensimmäisenä mieleen tulee selkeä yhtäläisyys: molemmissa puhutaan hypoista. Vaikka diabeteksen hypoglykemia ja kaksisuuntaisen hypomania eivät ole millään tavalla sama juttu, minulla oireet ovat samankaltaisia. Askel tuntuu kevyeltä, kuin kävelisin ilmassa. Puheliaisuus lisääntyy. Tätä monet pitävät outona: alan siivota. Eikä siivoamiseni ole mitään pientä pölyjen pyyhkimistä, vaan lattiakaivon puhdistusta, pakastimen sulatusta tai ikkunoiden pesua. Hypoglykemiasta minua varoittaa nykyään sensoroiva insuliinipumppu, mutta hypomanian suhteen minulla on vielä opettelua. Hypoglykemia menee ohi syömällä ja lepäämällä, mutta joskus tarvitaan lääkityksen säätöä, ettei hypoglykemia pääse uusiutumaan. Lievä hypomania voi rauhoittua lepäämällä, mutta usein senkin tapauksessa tarvitaan lääkityksen säätöä. Voi hypot!

Toinen selkeä yhtäläisyys on se, että molemmat sairaudet pitävät säännöllisestä elämänrytmistä. Kun herää, ottaa lääkkeet, syö, työskentelee, harrastaa ja menee nukkumaan samaan aikaan joka päivä, molempien sairauksien hallinta on usein helpompaa. Poikkeuspäivät voivat helposti sekoittaa herkän tasapainon. Minua auttavat tässä puhelimessa olevat muistutukset, koska muuten iltalääkkeiden ottaminen unohtuu, nukkumaanmeno viivästyy, aamulla on vaikeampi päästä sängystä ylös ja koko päivä meinaa mennä pilalle. Työnantaja tukee minua niin, että vaikka normaalisti lounasajat voivat vaihdella työvuoroista riippuen, olen saanut poikkeusluvan käydä lounaalla ja kahvitauolla joka päivä samaan aikaan. Vaikka tykkäisin olla ja mennä ihan miten ja milloin haluan, tiedän, että omalle hyvinvoinnilleni on parasta pyrkiä tasapainoon ja säännöllisyyteen.

Kolmantena mietin jatkuvaa tarkkailua. Diabeetikkona tilanteet voivat vaihtua hyvinkin nopeasti riippuen syömisestä, liikunnasta, stressistä ja sadasta muusta tekijästä, joita ei itse välttämättä edes tiedosta. Oikeastaan pitäisi olla aina tietoinen verensokerista ja olla valmiina tekemään korjausliikkeitä. Toisaalta arkiset mokat saa yleensä korjattua suhteellisen nopeasti. Kaksisuuntaisena tarkkailu on vähän erityyppistä. Pitkään ajattelin, etten uskalla olla normaalisti iloinen, koska pelkäsin mielialajakson alkua – että olisin hetken kuluttua maaninen. Nykyään uskallan tuntea kaikkia tunteita, mutta pienet tuntosarvet ovat aina pystyssä ja olen varuillani – lähestyykö masennus tai mania? Kaksisuuntaisen horjahdukset ovat yleensä hitaampiliikkeisiä ja mielialajaksojen korjaantumiseen voi mennä viikkoja tai jopa kuukausia.

Viimeisenä nostan esiin lääkityksen säätämisen. Kuten tarkkailu, diabeetikolla säätäminen on nopeatempoisempaa. Diabeetikon täytyy olla lähes matemaatikko laskiessaan paitsi hiilihydraattien, myös proteiinien, rasvojen, liikunnan, hormonien ja ties minkä muun vaikutusta verensokeriin insuliinia annostellessaan. Ennakointi olisi parasta, mutta se ei ole aina mahdollista, eikä meistä kenelläkään ole kristallipalloa. Toiseksi paras vaihtoehto on sitten korjailla jälkikäteen. Kaksisuuntaisessakaan kukaan ei ole meedio, ja ennakointi on vaikeaa. Joku voi tietää omalla kohdallaan, että lääkitystä tarvitsee säätää esimerkiksi vuodenaikojen mukaan, mutta se ei toimi kaikille. Minulla on lääkkeet masennukseen ja maniaan, ja lääkäri on ohjeistanut säätämään niitä itsenäisesti sen mukaan, havaitsenko masennuksen vai manian ensioireita. Meinasin päästä ylpistymään, kun lääkärin mukaan kaksisuuntaiset ovat älykkäitä. Mutta ainakin lääkitystä (diabetes- tai mieliala-) säätäessäni olen huomannut, että ihmisiä me kaikki olemme ja ihminen on erehtyväinen.

Toisaalta sairauksissa on isoja eroavaisuuksia.

Diabetesta minulla on aina hoidettu laadukkaasti erikoissairaanhoidossa, vaikka joskus hoitoa on täytynyt vaatia pitkäjänteisesti, esimerkkinä insuliinipumpun anominen seitsemän vuoden ajan. Kaksisuuntaista on hoidettu tai jätetty hoitamatta vähän missä sattuu, erikoissairaanhoidossa, opiskelijaterveydenhuollossa, työterveyshuollossa ja nyt lopulta perusterveydenhuollossa, jossa ei tosin pääse tapaamaan lääkäriä.

Diabetesdiagnoosin sain kuukauden kuluttua oireiden alkamisesta ja olin heti selkeä ykköstyyppi, koska sairastuin lapsena. Kaksisuuntaisen diagnoosissa meni yli kymmenen vuotta: ensimmäiset masennusoireet minulla oli viimeistään yläasteella, ensimmäinen maniakin jo vuonna 2013, ja lopulta diagnoosin sain vuonna 2019. En saanut diagnoosia aiemmin, koska lääkäreiden perusteluiden mukaan aivot kehittyvät vielä 25-vuotiaaksi saakka. Tosin tyyppiä ei tarvinnut tällöinkään diagnosoidessa miettiä, koska olin vakavan masennusjakson jälkeen lääkärin vastaanotolla niin maaninen, että suunnilleen hypin seinillä, ja sain saman tien ykköstyypin diagnoosin.

Otin muutama vuosi sitten tatuoinnin, joka merkitsee: “I am greater than my highs and lows”. Se sopii molempiin sairauksiin, koska highs and lows voi tarkoittaa sekä korkeita ja matalia verensokereita että korkeita ja matalia mielialoja. Se muistuttaa: sairaudet eivät määritä minua. Mutta olenhan sentään tuplasti ykkösluokkaa.

Aino Koivisto

Tuplaykkönen, joka on myös paljon muuta kuin sairautensa.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä