Suunnistuskoulussa hypoeväät repussa

Esikoinen aloitti suunnistusharrastuksen keväällä. Lasten suunnistuskoulu alkoi kolmen kerran kokeilulla. Esikoinen innostui suunnistamisesta ja hän jatkoi suunnistusta paikallisen seuran nuorisosarjan suunnistuskoulussa.

Seuran suunnistuskoulun harjoitukset olivat keväällä ja syksyllä aina yhtenä päivänä viikosta. Kesällä oli tauko. Myös muihin suunnistustapahtumiin olisi ollut mahdollista osallistua. Jokainen suunnistuskoulunkerta oli erilainen ja oli suunniteltu hyvin lasten iät ja tasot huomioiden. Pienet aloittelevat suunnistajat jaettiin aina pienempiin ryhmiin ja he lähtivät aina aikuisen kanssa omien karttojen kanssa suunnistusretkelle. Poika sai lainaksi emitin, jolla rastit leimataan.

Diabetikkolapsen äitinä sain mennä lasten perässä metsään oma kartta kädessäni. Usein sain pitää kiirettä, että pysyin vauhdikkaiden lasten perässä. Ohjaaja ohjasi ryhmää, opetti lukemaan karttaa ja valitsemaan parhaimman reitin seuraavan rastin luo. Maastossa ja poluilla liikkuminen on melko kuluttavaa. Tarkistimme pojan verensokerin usein myös reitin puolivälissä, ja maaliin tultaessa.

Lapsille oli järjestetty myös kaupunki-, Mobo (mobiili), polkupyöräsuunnistusta ja syksyn viimeisellä kerralla yösuunnistusta.

Ensimmäisen kerran poika lähti itsekseen suunnistamaan polkupyöräsuunnistukseen ja itse jäin jännittyneenä maalin luokse odottamaan pojan suunnistusryhmän saapumista perille. Pyöräsuunnistuksessa ohjaustankoon kiinnitettiin karttateline, ja se oli pojan mielestä hyvin mielenkiintoista. Pikkurepussa kulki mukana kännykkä, verensokerimittari ja hypoevästä. Verensokerit tarkistimme ennen lähtöä ja poka joi pienen välipalajuoman, jotta vs-taso pysyi hyvänä reitin aikana. Oma jännitykseni vain kasvoi aina kun näin maaliin tulevan lapsiryhmän, eikä pojan ryhmää tuntunut kuuluvan. Mutta lopulta sekin pääsi perille.

Yösuunnistukseen menimme yhdessä, ja pojasta oli jännittävää kulkea pimenevässä metsässä otsalamppujen valossa. Kaikki äänet kuuluivat paljon paremmin, kun ei nähnyt kunnolla ympärilleen. Jännityksen huomasi myös verensokerista, joka nousi korkealle adrenaliinista.

Suunnistuskilpailussa pienille suunnistajille on myös omat rastireitit (RR). Reitto on merkitty valkoisella nauhalla metsään, ja kartassa näkyy piirrettynä sama reitti. SKRR-reitillä saa olla mukana vanhempi tai muu saattaja. Olin kahdessa SKRR kilpailussa pojan mukana. Kolmanteen kilpailuun hän lähti itsekseen. Minua jännitti aivan valtavasti. Pojalla oli selässään pieni reppu, jossa oli kännykkä, verensokerimittari ja hypoeväänä pari välipalakeksiä ja mehu. Ja hänpä juoksi pronssille, mikä oli aivan upea suoritus. Lainassa olleella Freestyle Librellä oli helpo tarkistaa pojan verensokeri kilpailussa, ja melko huomaamattomasti.

Suunnistus on mielenkiintoista, opettaa kartan lukemista, metsässä liikkumista ja luonnon kunnioittamista.  Uskallusta suunnistuksen aloittaminen vaati, mutta en halua diabeteksen olla esteenä lapsen harrastamiselle. Harrastuksen alkaessa lapsen metsään lähettäminen mietitytti, mutta ohjaajat ottivat meidät hyvin vastaan ja pidin aina huolen, ettei poika lähtenyt liikkeelle liian matalilla sokereilla.

Syksyisessä metsässä mieli lepää ja voi keskittyä hetkeen!

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä