Surutyö alkoi sormenpäistä
Ei ole sattumaa, että tekstieni kuvituskuvissa toistuvat aiheena kädet. Jälkeenpäin olen harmitellut spontaaniksi luulemaani valintaa, joka on toisinaan tuntunut rajoittavalta ja haasteelliselta. Silti kipuiltuani kerta toisensa jälkeen, olen kuitenkin halunnut jatkaa käsikuvien nivomista teksteihini. Jossain vaiheessa naureskelin valintaani ja huvittuneena huojennuin siitä, etten luovuuden puuskassani valinnut mitään toista ruumiinosaa.
Palaan ajassa taaksepäin hetkeen, jolloin muistan ajatelleeni ensimmäisen kerran käsiäni. Istuin äidin vieressä hänen lakatessa kynsiään. Olimme varmaan lähdössä juhliin, koska arkena kynsilakkaa ei käytetty. Kolmesta eri punaisen ja vaaleanpunaisen sävyn pullosta hän oli valinnut yhden. Hypistelin muita pulloja ja odotin lakkausvuoroani. Tiesin jo etukäteen, että vain yhtä sävyistä, lähes läpinäkyvän vaaleanpunaista ja helmiäisen hohtavaa, voitaisiin laittaa kynsiini. Muut kaksi olivat aikuisen naisen värejä.
Vanhanaikaisen kampauspöydän peileistä valo heijastui käsiini, jotka olivat pienet, vaaleat ja sileän uurteettomat. Lapsen kädet. Osan kynsistä olin pureskellut tyngiksi ja rumannäköisiksi. Katseeni siirtyi äidin käsiin, jotka olivat siroudestaan huolimatta kooltaan isommat, väriltään tummemmat ja pinnaltaan uurteisemmat. Jäin miettimään, milloin käteni näyttävät aikuisen käsiltä. Milloin saan valita tummanpunaisen kynsilakan?
Luultavasti käteni ovat nyt jo aikuisen, koska tuosta hetkestä on kulunut aikaa, ja olen varmasti jo muistikuvassani olevan äitini ikäinen. Pidän kynsien lakkaamisesta vieläkin, ja toisinaan innostun maalaamaan kynsiini minikokoisia taideteoksia. Punaistakin olen joskus käyttänyt enempää ajattelematta. Äitini lailla olen silti arjessa mieluiten ilman kynsilakkaa. Olen menettänyt lapsen kädet huomaamattani.
Diabeteksen osalta surutyö alkoi sormenpäistä. Sairastuttuani olin eniten pahoillani sormieni puolesta. Ensin pistämiseen tottumattomat sormenpäät kipeytyivät. Näytteenoton tultua rutiiniksi niiden iho on silti jatkuvalla koetuksella. Mittaan verensokerin oikean tai vasemman käden peukalosta, etusormesta, keskisormesta, nimettömästä ja pikkurillistä. En käytä tarkkaa järjestystä, mutta arvioin jatkuvasti sormenpäiden ihoa ja valitsen sormen, joka näyttää vähiten murheelliselta. Joskus joku sormista päätyy väliaikaisesti rauhoitetuksi, jos se kipeytyy tai iho alkaa kesiä pistoskohdista enemmän kuin normaalisti. Vaihdan mittauslaitteen lansettineulaa ja rasvaan käsiä. Koetan näin ehkäistä verensokerin mittauksesta syntyviä haittoja.
Silti käteni sormenpäineen ovat muuttuneet. Ne eivät ole lapsen, mutta ne eivät myöskään ole vain aikuisen naisen kädet. Pidän ranteessani diabetestunnusta. Se on muita varten. Itse näen diabeteksen jo vilkaisemalla sormiani. Neljä vuotta elämää diabeteksen kanssa näkyy niissä. Suren näkyvää muutosta ja murehdin jo tulevia kymmeniä vuosia kestävää sormenpäiden pahoinpitelyä. Näin lyhyessä ajassa vain ulkonäkö on muuttunut, mutta vuosikausien mittaaminen kovettaa sormenpäiden ihon ja vaikuttaa luultavasti myös tuntoherkkyyteen. Mitä kovemmaksi iho tulee, sitä suuremmalta pistossyvyydeltä näyte täytyy ottaa.
Voisin lakata kynteni rohkean punaisiksi. Jokin on kuitenkin muuttunut. En halua punaisia, päivittäisistä verenpisaroista muistuttavia sormenkynsiä. Kynsilakan väri ei määrittele enää omaa aikuisuuttani. Arvostan käsiäni sormenpäineen nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Pidän käsiäni kauniina, vaikka niiden sormenpäissä näkyykin lukemattomien näytteenottojen jättämät merkit.
Haluan omistaa tämän kirjoituksen ranskalaiselle 1800-luvun taidemaalari Camille Pissarrolle. Maalasin yli 14 vuotta sitten oman version hänen taideteoksestaan Portrait of Félix Pissarro (1881).