Ykköstyyppi 18.2.2016 Reija Helkkula

Kaikki alkoi kurkkukivusta. Ei, oikeasti kaikki alkoi paljon aiemmin. Muita merkkejä ei vain voinut yhdistää ennalta sairastumiseen. Niitä sellaisia, joista terveet, ei-diabeetikot, eivät kärsi. Mutta kurkkukipu oli varmistus sille, että tiedossa olisi vähintään viikon kestävä tartuntatauti. Olin huojentunut ja iloinen.

Sitä ennen olin useamman viikon ajan kerännyt ahdistusta tottelemattomista verensokeriarvoista. Muuta ei ollut tehtävissä kuin mitata, havaita liian korkea arvo ja korjata. Toistin tätä läpi vuorokauden parin tunnin välein syyttäen itseäni. Ei liene yllätys, että väsyin ja ahdistuin päivä päivältä enemmän. Koska mikään ei silloin vielä ennustanut flunssaa, kävin läpi kaikki muut asiat, jotka diabeteksen hoidossa saattavat olla pielessä.

Ensin epäilin insuliinipumpun tarvikkeita. Yleensä kanyyli on syy kaikkeen pahaan tässä maailmassa. Jollei tätä viisautta ole kirjattu, niin se ainakin pitäisi kirjata jokaisen pumppuilijan huoneentauluun. Siispä kanyyli kannattaa aina vaihtaa ensimmäiseksi, jos verensokeri nousee ilman selkeää syytä. Vaihdoin kanyylin, jota tällä kertaa taisin syyttää turhaan. Seuraavaksi haistelin insuliinia ja etsin merkkejä sameudesta. Tuumailin mahdollisuutta lääkeaineen pilaantumiseen tai jäätymiseen käyttökelvottomaksi. Tästä ei ollut merkkejä, mutta vaihdoin insuliininkin.

Touhuni alkoi muistuttaa väsähtänyttä rikostutkintaa. Suljin epäiltyjä paljastuneisiin tosiasioihin peilaten ulos rikostutkinnasta. Löytämäni johtolangat eivät kuitenkaan selventäneet mitään. Olin diabetes-agentti keskellä turhauttavan vaikeaa tapausta. Verensokeri pysytteli tasaisen vakaasti yli kymmenessä. Liikunnan avustuksella sain sen toisinaan tippumaan liian alas, mutta sitten se kipusi taas jääräpäisesti yli kymmeneen.

Kaikki ravinto tuntui olevan myrkkyä. Söin lounaalla kevyen salaatin ja laitoin sille tottumuksesta tarvittavan määrän insuliinia. Pari tuntia ruokailun jälkeen piru oli irti. Verensokeri oli noussut lähes kahteenkymmeneen. Olin kuin talviunilta herätetty unelias ja äkäinen karhu. Toimistotyössä se ei mitenkään lisää palvelualttiutta iltapäivän kiireessä. Muutkin ruokahetket muuttuivat painajaisiksi. Aloin jo etukäteen pelätä suurta nousua ja välttelin hiilihydraatteja lisäten samalla ateriainsuliinimäärää. Muutaman kerran päätin, etten välitä ruokailun jälkeisestä noususta. ”Ihan sama, nouskoon!”, ajattelin röyhkeästi. Päätös kostautui ja olo oli vielä useita tunteja ruokailusta kauhea.

Viikon verran tätä toivotonta kamppailua seurattuani nostin reilusti perusinsuliiniannostusta ja pyysin sensoria diabetespoliklinikalta. Sain sensorin ja asetin sen itseeni kaksi päivää ennen kurkkukivun alkua. Olihan se ihan kiinnostavaa sairaspäiväkirjamateriaalia. Sain täsmällisiä todisteita siitä, mitä sairastaminen tekee diabeetikon verensokereille.

Diabeetikon sairastuessa kyse ei ole koskaan vain yksittäisestä sairaudesta. Lisäksi on kyse diabeteksen hoidon sovittamisesta sairauteen. Tarve hoidonmuutokselle voi olla todella raju, ja sairauden vaikutus voi alkaa jo paljon ennen itse sairautta. Näiden muutosten hallitseminen edes tyydyttävästi on henkisesti kuormittavaa. Epäonnistuminen tuntuu suoraan myös olossa ja piiskaa painostavalla tavalla olemaan herpaantumatta. Ikävin on vaihe, jolloin ei tiedä mikä on syynä poikkeukselliseen verensokerin nousuun. Siksi kurkkukipu oli helpotus. Kaiken sen etukäteen koetun ahdistuksen sai tunkea likapyykkikoriin odottamaan pesupäivää. Nyt saan vihdoin levätä, kun syyllinen on selvillä.

 

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä