Mikä ihmeen diabetesleiri?

Kuntoutus- ja sopeutumisvalmennuskurssi. Mitä se oikein on? Ei kuulosta kovin seksikkäältä. Ei,  vaan oikeastaan aivan kamalalta! Diabeteskeskuksen kursseista voit lukea lisää täältä. Mutta kerronpa teille joitakin omakohtaisia kokemuksia.

Myönnettäköön, että eka kokemukseni Diabeteskeskuksen leiristä ei ollut ihan ruusuinen. Olin 4-vuotias ja maailman ujoin tyyppi, kun osallistuimme perheleirille äidin ja isän kanssa 1980-luvun alussa. Sisko jäi silloisen käytännön mukaan siksi aikaa isovanhempien hoteisiin. Kuinka olisinkaan voinut tykätä ryhmäleikeistä ja tutustumisesta muihin lapsiin. Jännitin nimittäin niin hirmuisesti, että tuskin sain nimeni sanottua. Vanhemmat sen sijaan pitivät leiristä kovasti. Tuohon aikaan leiri oli paras paikka saada vertaistukea ja kuulla asiantuntijoiden uusimpia vinkkejä diabeteksen hoitoon.

Toisen kerran lähdin leirille isän ja isosiskon kanssa, kun olin noin 11 – 12-vuotias. Silloin sainkin leiristä irti jo ihan eri tavalla. Muistan ryhmäkeskustelut ja kokkaushetket. Leirin kohokohta taisi kuitenkin olla kurssirakennuksen alakerrassa sijaitseva uima-allas, jonne pääsi iltaisin pulikoimaan. Ja tietysti retkipäivä Särkänniemeen.

Kolmatta kertaa leireilin lukioikäisenä. Epäileväisenä lähdin yksin matkaan. Minua ahdisti jakaa huone tuntemattoman kämppäkaverin kanssa. Miten ihmeessä ne toiset tutustuivat heti toisiinsa ja olivat kuin vanhoja kavereita? Olin edelleen keskimääräistä hitaammin lämpiävä, helposti vähän sivullinenkin. Tästä huolimatta leiriltä tarttui mukaan hyviä kokemuksia: keskusteluja ja diabeteksen hoitoon liittyviä oivalluksia. Teki hyvää nähdä, miten muut diabeteksensa kanssa elävät. Pitkin hampain olin valmis myöntämään leirin hyödyt.

Diabeteslapsen vanhempana kokemukseni leiristä oli aivan toisenlainen. Neljä vuotta sitten osallistuimme koko perhe yhdessä leirille puolitoistavuotta tyttären sairastumisen jälkeen, juuri ennen kuin hän aloitti ekan luokan koulussa. Molemmat lapsemme olivat etukäteen hieman epäileväisiä leirin suhteen. Minä ja mies suhtauduimme varovaisen odottavaisesti. Iloksemme viihdyimme kuitenkin koko perhe leirillä mahdottoman hyvin. Siellä oli osaavaa, rentoa, henkilökuntaa, mukavia muita perheitä, sopivassa suhteessa luentoja, pienryhmäkeskusteluja, ohjattua toimintaa. Ammattilaisten kanssa oli mahdollisuus myös kahdenkeskisiin keskusteluihin. Iltaisin oli reilusti aikaa olla perheen kesken ja rentoutua, tai sitten jutella muiden kurssilaisten kanssa. Koko viikon sai nauttia maittavaa, monipuolista ruokaa, herkkujakaan unohtamatta. Ei kokkailua viikkoon, mitä luksusta!

Lapset touhusivat leirillä osan päivää omissa ohjatuissa ikäryhmissään. Tyttärelle oli tärkeää löytää muita diabeetikkolapsia. Isoveljelle puolestaan oli hyvä oivallus, että on paljon muitakin, joiden sisarus sairastaa diabetesta. Empaattinen isoveli halusi myös oma-aloitteisesti kokeilla pistää itseään leirin aikana, jotta paremmin tietäisi, miltä siskosta tuntuu.

Suosittelen leirejä siis lämpimästi aivan kaikille, hakekaa rohkeasti mukaan! Mekin olemme hakemassa perheleirille uudestaan nyt neljän vuoden jälkeen. Varmasti vielä joskus tulevaisuudessa haen työikäisten leirillekin oman diabetekseni vuoksi. Nyt kuitenkin tyttö on tärkeässä itsenäistymisvaiheessa. Syksyllä hänellä on luokkansa kanssa viiden päivän leirikoulu luvassa. Toivoisimme osaavamme oikealla tavalla kannustaa häntä itsenäiseen deen hoitoon, ja uskomme, että leiriltä ja vertaiskavereilta tähän voisi saada parhaita mahdollisia eväitä. Kuka tietää, ehkäpä tavataan leirillä ensi kesänä?

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä