Keskipiste

En totu siihen. Astuessani diabetespoliklinikan vastaanottohuoneeseen olen yhtäkkiä keskipiste. Minua katsotaan, minulta kysellään asioita ja terveyteeni liittyviä tietoja pohditaan. Joskus minusta tuntuu, että diabetes on kuitenkin se, joka saa huomion. Se ansaitsee huomion enkä minä. Perusterveenä en edes kävisi siellä. Välttelisin lääkäreitä ja söisin omenan päivässä luottaen vanhan kansan sanontaan.

Perusterve on hankalasti ymmärrettävä sana. Diabetes-diagnoosin epikriisissä lääkäri oli laittanut tuon sanan kuvailemaan tilannettani ennen sairastumista. Aiemmin olisin voinut naittaa sen yhteen sanan tavallinen kanssa. Ennen diabetesta olin tottunut olemaan joko terve tai sairas. Koska pääsääntöisesti olin terve, en ollut aikuisiällä käyttänyt kuin satunnaisesti terveydenhuoltoalan palveluita. Pidin siis perusterveyttä tavallisena tilanteena. Luultavammin olin vain onnekas, koska olin välttynyt pitkäaikaisilta ja vakavilta sairauksilta. Mielikuvassani perusterve erosi tavallisesta ja lähti onnekkaan matkaan. Ehkä tämä oli tavallinen tarina.

Se ei kuitenkaan ollut tarinan loppu, koska pidän itseäni vieläkin terveenä. Siitäkin riippumatta, että perusterveyden menetys on se, mikä sinnikkäimmin jäi mieleeni lääkärin kirjaamasta loppuarviosta. Lääkärille normaalin ammattislangin sana ripustautui tiukasti muistiini ja osoitti minua syyttävästi sormella: ”Et ole enää perusterve. Sinulla on diabetes.” Tilalle tuli tämä kummeksimani keskipisteys.

Poliklinikkakäynneillä huomaan piiloutuvani diabeteksen taakse. Minä katoan sujuvasti, ja seurattavat laboratorio-arvot, verensokerimittaustulokset ja erilaiset käyrät visualisoivat diabetekseni. Hukutan hoitohenkilökunnan keräämääni tietoon. Lääkärin tai hoitajan kysyessä vointiani, väistän kysymystä mutisten ”ihan hyvä”. Yleensä se riittää, koska arvojeni perusteella minulla menee paremmin kuin hyvin.

Olen havainnut osaavani taitavasti vältellä keskipisteenä oloa. Jälkeenpäin itsekseni ihmettelen, miksi käynneistä jää mitäänsanomaton olo. Tuskin kukaan erityisesti viihtyy vastaanotolla, mutta kuinka tyypillistä mahtaa olla diabetesmuurin taakse suojautuminen? Tietysti käyntiin käytetty aika on rajallinen ja lääkärit vaihtuvat tiheään. Se ohjaa pysyttelemään teknisesti turvallisella alueella.

Uskoisin lääkärien tietävän, että diabeetikon hoito on muutakin kuin laboratorio-arvojen seuraamista. Niiden tulkinta on matkan helpoin osuus. Reitin alku on viitoitettu, mutta loppumatka on kuljettava ilman apua. Te tiedätte, millaista elämä tämän sairauden kanssa on. Siksi vastaanotolla ei saisi keskittyä ainoastaan esittelemään sensorointikäyriä ja parimittausten tuloksia, joita on itse jo sisukkaasti tutkinut. Siellä ei missään nimessä saisi pitäytyä teknisesti turvallisella alueella. Aivan kuin osallistuisi kokoukseen, jossa noudatetaan etukäteen laadittua työjärjestystä. Ennemminkin tulisi yrittää kertoa arjesta sairauden kanssa sekä selvittää omaa jaksamista. Kertoa rehellisesti siitä, mikä itselle on tärkeintä. Laittaa diabetespaperit tuolille ja istua julmasti niiden päälle.

Jospa luottaisi siihen, että lääkäri tai hoitaja on nimenomaan kiinnostunut potilaasta eikä diabeteksen viimeisimmistä oikuista. Tietysti omaseurantavihon voi pitää mukanaan, mutta joskus voisi olla tervettä mennä vastaanotolle ilman painavaa diabetesmappia. Ehkä voisi antaa mahdollisuuden itselle ja olla hetken keskipiste.

Lääkäreitä lienee turha vältellä. Syön omenan päivässä kuitenkin. Eihän sitä koskaan tiedä.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä