19.10.2015 Maria Rasalahti

Mitä sinulle kuuluu?

Nykypäivänä kuulee enää harvoin kysymystä: ”Mitä sinulle kuuluu?”. Kaikki ystävät lataavat naamakirjaan kuviaan, tykkäilevät eri sivustoista ja kirjoittavat tapahtumistaan. Mutta kuinka moni enää kysyy mitä sinulle kuuluu. Ei moni, koska kyllähän minä tiedän, juurihan kirjoitit siitä faceen.

Lasten neuvolassa vauvan kanssa asioidessa olen saanut kuulla tämän hiukan yllättävän kysymyksen ”Mitä kuuluu?”. Neuvolatäti kysyy joka kerta suoraan minulta mitä minulle ”äitinä” kuuluu. ”No, ihan hyvää.” on ensimmäinen vastaus minulta, niin kuin aina. Mutta vastaus taitaa sisältää paljon enemmän kuin kuvittelenkaan.

Eli mitä minulle pienen vauvan kanssa ja diabeetikkolapsen äitinä kuuluu, miten minä oikeasti jaksan?

Nukkuminen tuntuu jälleen tärkeältä.

Muistan kun esikoinen sairastui vajaa neljä vuotta sitten, ja palasimme kotiin, kuuntelin kaikki hänen unissaan kääntyilyt ja mittasin sokereita aluksi 1-2h välein. Olin todella väsynyt. Seuraavassa poliklinikan seurannassa kysyin pitääkö oikeasti herätä joka tai joka toinen tunti mittaamaan, ja mikä on hyvä arvo joilla saisi nukkua aamuun asti.

Nyt väsymys on erilaista. Saan nukuttua kun tyttö syö, eikä hänen kaikki havahtumiset herätä minua. Vaikka useat yösyömiset ja hampaiden kasvu rikkovat öitä, vauvan onnellinen kaksihampainen hymy herättää väsyneimmätkin silmät aamuisin, eikä millään voi olla pahalla tuulella.

Tytön synnyttyä mies on hoitanut suurimman osan yön sokerimittauksista. Hänellä on kännykkä herättämässä joka yö viimeistään yhdeltä (paitsi jos sokerit on illalla korkealla). Ai, kun inhoan sitä herätysääntä öisin. Olen usein hereillä myös sen takia, mutta arvostan miehen panosta.

Viikonloppuisin jaamme aamuvuorot, jotta toinen saa vuorollaan nukkua pitkään. Päivällä ei ehdi lepäillä joten illalla uni tulee aikaisin.

Joskus kaipaisin hetken omaa aikaa.

Arki kotona tuntuu kiireiseltä. Vauva (7kk) ei taitojen kartuttua nuku enää pitkiä päiväunia, konttailee ja nousee seisomaan joka tavaraa vasten, ja pojat ovat kokoajan vauhdissa.

Koulu, esikoisen uusi harrastus, kakkosen leikkikerho ja vauvamuskari rytmittävät viikkoamme. On paljon huolehdittavaa: ruokailut, välipalat, mittaukset, insuliinin säädöt, kaupassa käynnit, jne… Myöskään kotitöitä ei parane unohtaa kokonaan, koska se kostautuu seuraavana päivänä tuplatyönä monilapsisessa perheessä – tai ainakin lautaset loppuu kesken.

Joskus tyttöä pukiessa ja päivän kiireistä aikataulua pohtiessa miettii, onko tässä mitään järkeä, voisipa nostaa jalat hetkeksi ylös ja syventyä lehteen. Mutta toisaalta tuntuu hyvältä, että on toimintaa elämässä. Saan lapsista energiaa ja voimaa mennä eteenpäin joka päivä.

IMG_20151014_092227
Kipeällä varpaallakin jaksaa nousta.

Suru ja vuosipäivä painaa mieltä.

Syyskuussa lasten isomummu sairastui ja kuoli. Suru ja ikävä nostatti taas pintaan ne tunteet kun esikoinen sairastui. Oli ikävä jättää hyvästit rakkaalle mummulle. Sanoinkin mieluummin hänelle, että nähdään taas, kun viimeisen kerran kävin häntä sairaalassa katsomassa. Oli myös ikävä sanoa heipat esikoiselle neljä vuotta sitten marraskuussa kun hän jäi sairastuttuaan lastenklinikan teholle. Silloin kävin saman tyyppisen suruprosessin läpi kuin joku läheiseni olisi kuollut.

Esikoinen toipui nopeasti sairaalassa ja pääsi parin päivän sisällä Porvoon sairaalan lastenosastolle ja sieltä kotiin. Enköhän minäkin toivu taas ajan kanssa. Mutta vuosipäivän lähestyessä lapsen sairastumista tulee taas mietittyä enemmän.

On mukava kun joku kysyy mitä kuuluu. Harvoin enää kukaan soitaa ja kysyy suoraan. Kyselyt harventuivat varsinkin silloin kun esikoinen sairastui. Varmastikaan monikaan ei uskaltanut soittaa. Samalla tavalla tapahtuu kun joku sairastuu syöpään tai kuolee. Toisaalta juuri silloin kaipaisi eniten läheisten tukea. Nim. ”Itse syyllistyneenä samaan”.

Naamakirjaan kirjoitellaan yleensä vain positiivisista asioista. Puhelimessa tai kasvokkain tulee kerrottua enemmän. Ensiviikolla pääsen jälleen neuvolaan kertomaan mitä kuuluu. Myös parin kaverin ja oman äidinkin kanssa tulee puhuttua paljon myös pojan diabeteksesta. Tuntuu hyvältä puhua mieltä painavista asioista jonkun kanssa aina aika ajoin.

Eli ”ihan hyvää kuuluu” (sisältäen kaiken näköistä) on varmaan jatkossakin perusvastaukseni.

Kahden pojan (10 v. ja 8 v.) ja 3 v. tytön äiti, joka hoitaa hektistä lapsiperheen arkea höystetynä esikoisen 1.tyypin diabeteksen haasteilla.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Maaret

    Se tuntuu monesta tungettevalta kysyä ”mitä sinulle kuuluu” tai ehkä myös pelätään vastausta. Jospa toinen vastaakin, että ”menee huonosti” tms. ja sitten pitäisi keksiä miten voisi auttaa. On siis helpompi olla kysymättä. Naamakirjassa taas voi melkein aavistaa rivien välistä jos kaveri, joka ennen on ollut aktiivinen päivitysten tekijä häviääkin yks’kaks’ linjoilta. Viimeistään silloin pitäisi osata kysyä yksityisviestillä ”mitä kuuluu”.

  2. Sanna PorokaraSanna Porokara

    Niin pieni, mutta samalla iso kysymys. Meiltä perheenä ja minulta erikseen on kuulumisia kyselty juurikin myös neuvolassa. Siinä menee vähän hämilleen kun miettii, että millä vakavuusasteella tätä kysytään ja mitä sopii vastata. Samalla tulee hetkeksi pysähdyttyä miettimään, että miten oikeasti menee. Mun mielestä jokaiselta pitäisi kysyä ainakin vuosineljänneksittäin, että mitä kuuluu, oli kysyjä sitten läheinen tai terveydenhuollon ammattilainen. 🙂

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: