27.9.2015 Kirsi Stjernberg

Se oli shokki!

Olin puolivuotias vauva kun sairastuin diabetekseen, joten minulla ei ole tuosta ajasta muuta muistikuvaa kuin jollain tapaa mieleen syöpynyt kuva Helsingin lastenklinikan pitkistä käytävistä. Tämäkin muisto on varmasti syntynyt oikeasti vasta myöhemmin diabeteksen kontrollikäynneillä. Annetaan siis isäni kertoa tunnelmista sairastumiseni aikoihin:

Kuopuksemme oli ollut flunssainen joulunpyhinä. Tammikuun puolivälissä 1977 hänen vointinsa huononi nopeasti. Hengitys oli raskasta ja katkonaista. Terveyskeskuksessa asia ei selvinnyt. Huolestunut äiti joutui ajamaan taksilla HYKS:n lastenklinikalle. En päässyt töiltäni mukaan eikä kännyköitä ollut. Huoli lapsemme menettämisestä oli suuri. Sielläkään ei heti meinannut syytä löytyä. Tyttö oli letkuissa ja monitoreissa. Selkäydinpunktiosta selvisi sitten verensokerin olevan korkea!

Itselleni tieto oli helpotus: se on ”vain” sokeritauti, kuten silloin sanottiin. Vaimoni sairaanhoitajana ei ollut yhtä helpottunut: miten noin pienen lapsen hoito ollenkaan onnistuisi?

Nuoren osastonlääkärin johdolla lastenklinikan henkilökunta aloitti sokeritasapainon etsimisen. Kirsi oli saanut rintamaitoa tuohon asti. Se loppui kerrasta sokeripitoisuutensa takia. Tuttipulloon laitettiin mehua. Osastolla vierähti noin kuukausi. Tasapainon löydyttyä ystävällinen ja ammattitaitoinen hoitotiimi antoi opastusta kotihoitoon. Ravitsemusterapeutin kanssa suunniteltiin kotiruokavaliota. Sitten uusi arki alkoi. Isosiskokin oli iloinen hoitopäivien loppumisesta ja saadessaan koko perheen kotiin seurakseen.

1970-luvulla diabeteksen hoito perustui yhteen tai kahteen insuliinipistokseen ja niiden vaikutuskäyrän mukaiseen hyvin säännölliseen ruokavalioon. Mitään sokeripitoista ei saanut syödä, tietenkään! Ruoka punnittiin kirjevaa’alla hiilareiden seuraamiseksi. Ruoka soseutettiin tehosekoittimella ja siinä noudatettiin ”lautasmallin” ainesuhteita: puolet vihanneksia, neljännes hiilihydraatteja ja loput proteiineja. Annosten ulkonäköä ei voinut aina kehua.

Verensokeritasoa arvottiin puristamalla vauvan vaipasta pissanäyte, josta Clinitest -tabletilla saatiin värillinen liuos. Sininen tarkoitti, ettei virtsassa ollut sokeria ja verensokeri oli ilmeisesti alle 10 mg/l. Ketoaineet eli ”hapot” katsottiin Ketostix -tikulla. Positiivinen tulos tarkoitti, että virtsassa oli reilusti sokeria ja tasapaino pahasti pielessä. Hypoja oli mahdoton tunnistaa – lisää vain nopeita hiilareita varmuuden vuoksi. Ehkä onnellakin selvittiin ilman sairaalajaksoja.

Vaikka neulat olivat kehittyneet, tuntui paksu ja pitkä piikki pieneen pakaraan silti isolta! Silloin ruiskuissa insuliinin mittana oli vielä viiva, joka vastasi neljää yksikköä. Pistosalueet olivat pienet ja homma usein vanhempien yhteistyötä, jottei pikkuinen liikahtaisi juuri väärällä hetkellä.

Seurantaa ja tukea saimme kokeneelta diabeteslääkäriltä Hilkka Hiekkalalta ja myöhemmin Porvoon sairaalan lastenlääkäriltä. Tärkeitä olivat tietysti käynnit ravintoterapeutilla, koska kasvavan vauvan ruokamäärää piti osata oikeassa tahdissa lisätä.

Huoli epätasapainoisen hoidon aiheuttamista lisäsairauksista oli välillä suuri. Juuri perustettu Diabeteskeskus Tampereella avarsi ajattelua ja antoi uskoa tulevaisuuteen. Olimme siellä perheleirillä Kirsin ollessa nelivuotias. Samoihin aikoihin Porvoossa sairastui useita lapsia. Heidän vanhempiensa kanssa voimme myös vaihtaa kokemuksia. Diabeteshoitaja saatiin Porvooseen 1980-luvun lopulla.

Esikoulussa ja koulussa hoitoa helpotti se, että pistokset hoidettiin kotona aamulla ja illalla. Sokerittomien ruoka-annosten junailu vaati omat opastuskäynnit keittiössä.

Koko perhe siirtyi sokerittomaan ruokavalioon. Leivontaan suositeltiin siihen aikaan hedelmäsokeria (!), muutoin käytettiin keinomakeutusaineita. Perheen säännölliset ruoka-ajat ja terveellinen ruokavalio onkin ollut tärkeä myönteinen seuraus silloisesta shokista.

Ikänsä deeykkösenä elänyt pohdiskelija, joka asustaa rintamamiestalossa miehen, 13-vuotiaan pojan ja 11-vuotiaan deetytön kanssa. Lisäksi meillä on nuori labradorinnoutaja, jota koulutetetaan diabeteskoiraksi. Suuntaan lenkkipolulle aina kun voin, ja koetan löytää aikaa myös uusien asioiden opiskeluun. Olen vihdoin oivaltanut, miten tärkeää on pitää huolta omasta jaksamisesta ja haaveista arkihässäkän keskellä, jota tupladee välillä urakalla haastaa.

Kommentit tähän postaukseen

  1. 20-v dee1tyttö

    Hieno blogi, vaikka tätä lukeekin silmät vetisinä. Vaikka sairastuinkin diabetes 2010-luvulla ja muistan kuin eilisen vielä sen ”elämän” ilman pistoksia, niin varsinkin tämä blogi antoi pienen helpotuksen tunteen kun miettii millaista se on ollut 80-l. Tunnen silti katkeruutta kohtalooni, sillä olisin mieluiten halunnut elää diabeteksen kanssa koko elämäni aikana, mutta väitän että pahin isku on, kun diabetes todetaan juuri murrosiän alkaessa. En ole vieläkään sinut sairauteni kanssa, mutta tämä blogi auttaa vielä enemmän ymmärtämään miksi juuri minulle/(meille). Olen aina ollut huono pukea sanat sanoiksi mutta sinä jos joku on osannut sen tehdä!

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat