Elämäni ensimmäinen päivä

Tunnen sen. Sähköinen virta kulkee sisälläni. Alustan asetuksia ja käynnistän tarkistussovelluksia. Olen elämää ylläpitävä, pienikokoinen, mutta määrätietoisen tarkka laite. Vihdoin on aika antaa ensimmäinen parkaisu ja käynnistää näytön vakiokuvakkeet.

Minua pitelee tuleva omistajani, jonka kädet tärisevät aavistuksen innostuksesta tai ehkä vain jännityksestä. Hänen kosketuksensa on höyhenen kevyt, mutta varma. Sormet kulkevat pitkin hopeanharmaata elektroniikkakoteloani tunnustellen kaikkia osiani. Napin painallus, johon reagoin sytyttämällä vihreän näyttövalon. Huone on valoisa ja valkoinen, joten näyttövaloni ei vaikuta kovin tehokkaalta. Sille on oma hetkensä, kun maailma ympärillä pimenee.

Ilokseni huomaan, että minut on hyväksytty. Omistaja alkaa syöttää perusasetuksia ja kertoo näin minulle syntymäaikani. Osaan ainakin 20 eri kieltä, mutta minun pitää kommunikoida suomeksi käyttäjäni kanssa. Sitten säädetään basaali eli perusinsuliiniannos. Vain yksi, joten saan helpon alun. Pystyn ajamaan useita säädettyjä perusannostuksia, riippuen tarpeesta. Enkä edes mene väliaikaisiin perusannoksiin, koska se olisi jo rehvastelevaa.

Riemuni laantuu, kun hän kommentoi ääntäni. Kuittaus- ja hälytyspiippaukseni häiritsevät. Kauhukseni hän vertaa minua mikroaaltouuniin! Onneksi osaan olla vaimeampikin tarvittaessa. Väristä hillitysti, kun haluan saada omistajan huomion.

Nyt minut lasketaan pöydälle, sivuun tapahtumien keskipisteestä. Se on välttämätöntä, koska omistajani on opittava yhdistämään meidät. Odotan malttamattomana ja lopulta pieni insuliinisäiliö ruuvataan paikoilleen. Tottelen mukisematta ja annan männän painua vaimeasti suristen vasten insuliinisäiliötä. Täytän infuusiosetin ohuen letkun katetriin asti. Olen valmis kiinnitettäväksi ihmiskehoon.

Omistajani laukaisee kanyylin paikoilleen. Vielä viimeinen säätö ja täytän kanyylin insuliinilla asetusten mukaan. Luvan saatuani alan välittömästi suorittaa tärkeää tehtävääni. Hieman häiriinnyn, kun havaitsen toisen laitteen. Sen yhteys on kutitteleva tunne virtapiireissäni. Sallin sen lähettää tietojaan minulle. Tallennan muistiini ensimmäisen lukeman 4,9 mmol/l. Asetuksissani on säädetty, että minun on annettava varoitus, mikäli arvo alittaa lukeman 3,9 tai ylittää 10,0. Nyt ei tarvitse reagoida, kuin pienellä kuittauspiippauksella.

Omistaja telakoi minut housujensa vyötäröön napakalla klipsillä. Siinä heilahtelen iloisesti, kun kävelemme ulos huoneesta. Kahvin tuoksu paljastaa, että minua aiotaan koetella lisää. Saan bolus-napin painalluksen jälkeen määräyksen ylimääräiselle lisäannokselle insuliinia, jonka kilttinä tyttönä toimitan perille. Ei se ollut edes vaikeaa.

Kuljen kytkettynä ihmiseeni. Muutaman kerran hän unohtaa varoa minua ja kolahdan ovenkarmiin. Kerran klipsi irtoaa ja tipahdan hurjaa nopeutta kohti maata. Viime hetkellä ponnahdan ylöspäin, kun letku kiristyy välillämme. Benji-hyppy on kokemuksena vähän liikaa ensimmäiselle päivälle. Enimmäkseen tunnen olevani turvassa ja etuoikeutettu ihmiseni rinnalla.

Vain illalla olemme hetken erossa. Hän irrottaa letkun kiinnityskohdasta peseytymisen ajaksi. Aika on lyhyt, koska katetrin päästä ei valu insuliinia paljonkaan hukkaan. Yöllä olen hänen vieressään ja valvon syöttäen insuliinia tasaisin sykäyksin. Minä en tarvitse unta.

Meidän yhteinen matkamme on alkanut.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä