D-lasten vanhemmat 17.10.2019 Miia Tuomaala

Turvana toisillemme

”Joskus pelkkä kädenojennus toista kohti riittää, muuta ei tarvita turvan luomiseen. Eikä haittaa, onko käsi pieni vai iso, likainen vai viimeisen päälle huoliteltu, sileä vai ryppyinen. Kunhan sen on tarkoitus ojentua turvaksi jollekin, sen merkitys on korvaamaton. Huolimatta rypyistä ja likaisuudesta, sellainen käsi on kaunein maailmassa, joka pystyy hellästi nostamaan kaatuneen maasta. Turvaton ihminen ei katso käden ulkonäköä, sellainen ihminen tarvitsee vain käden, joka ei päästä irti vaikka ote lipsuisi monesti.”

Ihmisten kanssa töitä tekevien ammattilaisten tärkein tehtävä on luoda turvaa. Näin ajattelen monenlaisten kokemusteni jälkeen. Sillä mitä hyötyä on keskusteluista, ohjeista ja kannustuksesta parempaan, jos ihmiseltä puuttuu pohja, jolle rakentaa hyvää. Jos ihminen on turvaton, ei hänellä ole edellytyksiä ottaa vastaan mitään tai tehdä valintoja. Ammattilaiset kohtaavat ihmisiä usein silloin, kun turvan kokemus on järkkynyt. Omalla kohdallani tästä yksi esimerkki on lapsen sairastuminen pitkäaikaissaurauteen. Se horjuttaa ainakin hetkellisesti turvan kokemusta. Onneksemme meitä vastassa tuossa elämäntilanteessa olivat diabetespolin työntekijämme, jotka kaikki osasivat vahvistaa turvallisuuttamme monin eri tavoin.

Ammattilaisten lisäksi me kaikki ihmiset voimme vahvistaa toistemme turvallisuuden tunnetta. Miten usein elämässä tuleekaan eteen tilanteita, jolloin meidän on vaikea ymmärtää toisen ihmisen mielipidettä, käytöstä ja reaktiota. Ja ihan yhtä paljon vastaan tulee hetkiä, jolloin on vaikea ymmärtää omia ajatuksia ja käytöstä, tunteita ja reaktioita. Mielemme on viisas ja taitava: jos emme löydä ymmärrettävää selitystä omalle tai toisen ihmisen käytökselle, mielemme kyllä kehittää mitä moninaisimpia keinoja, joilla päästä eteenpäin tilanteessa. Mieli tuottaa usein monenlaisia ajatuksia, jotta voisimme suojautua kaikkein raadollisimmalta sydämen kivulta. Siltä kivulta, jonka kohtaaminen on usein liian musertavaa, tai jota on mahdotonta nähdä ja tunnistaa. Saatamme olla ihmeissämme omasta tai toisen raivosta, pettymyksestä tai vaikkapa takertuvuudesta tilanteessa, jossa ei ole mitään selkeää tai järjellä ymmärrettävää syytä tunteille ja reaktioille.

Kun mieli tuottaa ajatuksia peittääkseen tunteitamme tai perimmäisiä tarpeitamme, on vaikea saada kiinni, mistä pohjimmiltaan on kyse. Niissä hetkissä me vain olemme yhtä hölmistyneitä kuin pikkulapsi, joka hämmästyneenä ihmettelee, miksi lavuaari on täynnä vaahtoa, vaikka ihan vähän vain pumppasin pullosta saippuaa käteeni… Omien elämänpolkujeni jälkeen ajattelen, että useasti kaikenlaisten hämmennystä herättävien tunteiden ja reaktioiden taustalla on perimmiltään turvattomuuden tunnetta. Me ihmiset tarvitsemme valtavan paljon turvaa, jotta moni asia on mahdollinen. Jos meillä ei ole turvaa, meillä ei ole muuta kuin elämä, jossa voi vain selviytyä ja ehkä pienissä hetkissä kokea levollisuutta. Vastaavasti, jos meillä on turvaa, meillä on sisimmässämme tukeva pohja, jonka varassa voi rauhassa kokea elämän onnet ja koettelemukset.

Nykypäivänä elämme armottomien asenteiden keskellä. Lähes kaiken voi valita, melkein joka asiaan löytyy ratkaisu. Monesta tuutista tulee neuvoja, kehotuksia ja tietoiskuja, miten elämä kannattaa elää, olipa kyseessä mikä tahansa elämän osa-alue. Monesti unohdamme sen, että kehomme ja mielemme eivät ole loputtomien valintojen kohde. Asenne on tärkeä ja itseään voi kehittää paljonkin. Pohjimmiltaan toimimme kuitenkin biologisen systeemimme varassa, joka ei kuuntele vaikka kuinka kiivaasti näpyttelemme enteriä ja deleteä. Sydämen sisältöäkään emme useinkaan voi täydellisesti ymmärtää ja muokata, vaikka kuinka taitavasti osaisimme käyttää googlea ja pinterestiä.

Vaistojen varassa toimiva kehomme ja herkästi haavoittuva sydämemme tarvitsevat suojaa, jos kokevat uhkaa. Monimutkainen systeemimme aiheuttaa sen, että mielellemme ja kehollemme uhka voi olla yhtä hyvin äänensävy tai toisen ihmisen välttelevä kehon asento kuin vaikkapa karhu tai pyörremyrsky. Olisi järjetöntä luopua suojasta ja turvasta silloin, kun olemme jollain tapaa uhattuina. Turvan kokemusta emme voi valita, emmekä me sitä koe, vaikka kuinka yrittäisimme pakottaa itsemme tai toisemme kokemaan turvaa. Haitallinen asenne tai ei-toivottu käytös ovat useasti turvattomuudesta kumpuavia reaktioita. Siksi on kohtuutonta puhua valinnasta ja paheksua ihmisiä, jotka eivät tee hyviä valintoja. Suojamuurit ja aseet voi laskea vasta silloin, kun tuntee olevansa riittävän turvassa.

Jos pomosi on mahdoton, anoppisi hirveä noita-akka, kaverisi ihan tärähtänyt tapaus ja kumppanisi aivan toivoton, niin voisiko heistä tulla esiin joku uusi ja inhimillisempi puoli, jos heidän turvan tunteensa lisääntyisi edes hitusen? En usko, että meistä kukaan valitsee olevansa mahdoton, tärähtänyt tai toivoton. Kuitenkin kuulemani mukaan tällaisia tapauksia on liikkeellä joka puolella. Ehkäpä minustakin joku ajattelee juuri noin raadollisesti. Luulen, että meistä jokainen haluaisi kokea enemmän turvaa henkilön kanssa, jonka seurassa ymmärrys ei kohtaa. Kenties toive on molemminpuolinen. Turvaa voimme luoda kohtaamisissa niin kovin pienillä asioilla: eleillä, ilmeillä, äänensävyllä, yksittäisilläkin sanoilla ja teoilla. Parhaimmillaan turvan tunteen kokeminen itsensä tai muiden ihmisten kanssa luo muistoja, joista tulee elämän tähtihetkiä.

Itselleen on silti hyvä muistaa olla myötätuntoinen. Emme voi antaa toiselle turvaa, jos oma turvan säiliömme on päässyt tyhjäksi. Silloin voi vain toivoa, että toisen säiliössä olisi jotain, mistä ammentaa turvaa yhteiseen vuorovaikutukseen. Jos molempien säiliöt kumisevat tyhjyyttä, on vain hyväksyttävä, että tässä vuorovaikutushetkessä turvaa ja hyväksyntää ei ollut läsnä. Kenties seuraavassa kohtaamisen hetkessä edes toisen säiliö on ehtinyt täyttyä vähäsen, ja vuorovaikutushetkestä tuleekin sillä kertaa toisenlainen. Kokemukseni mukaan turva mahdollistaa lempeyden, hyväksynnän ja myötätunnon, siksi kaipaan sitä niin itseltäni kuin muiltakin ihmisiltä. Taivaallisia olentoja meistä ihmisistä ei saa tekemälläkään, mutta voimme silti antaa toisillemme jotain ihmeellisen hyvää tekevää. Usein mieleen tulee laulun sanoja mukaillen ”oltaisiinko turvana toisillemme? Jos olisimme turvana toisillemme, emme muuta enää kaipaisikaan.”