Itseoppinut hypokoira Tsorro

Tämän blogitekstin puheenvuoro on koirallani Tsorrolla, jonka blogista Tsorron tsorinat olen tekstin lainannut :

” Tää plokikirjotus ovvähä vakavammast asiast ku yleensä.

Täsä yks ehtoo, ku oli jo nukkumaamenoaika, mää nuustasi Jennis ihmeellise haju. Mää e oikke ossa sanno mitä se oli, mut kirsuu se otti ja lujaa.

Jenni oli hust menos sänkyy. Mää rupesi pökkimää sitä kuanol ja huiskima tassal. Jenni tuli vaa kiukkuseks. Mut mää vaa jatkasi ja jatkasi.

Vihro ja viime Jenni nousi ylös sänkyst.  Se mutisi jottai ja rupesis mittaamaa veresokerei. Sitku tulos tuli, Jenni sanosis ruma sana, jota mää e viitti tähä kirjotta.

Jenni lähti keittiöö, pyäris siäl uuvattina vähä aika ja tuli takasi. Mää seurasi ku varjo tai joku salapoliisi, Tschorlock Holmes. Mulloli missio. Mu piti pelastaa Jenni henki .

Haju leijaili erelle Jenni ympäril. Mummiälest se oli kalma haju. Sit se pässi meni taas sänkyy. Mää oli iha paniikis.

Mää hyppäsi sänkyy ja melkkest pomppisi Jenni pääl. Onneks se tajusis ja lähti uurestas keittiöö. Taas Jenni seisos pölhönä keittiös tekemät mittä. Mää meni esteeks keittiö ovel, ettei Jenni pääsis poies keittiöst enneku se kalma haju olisis poistunu.

Jenni istus pöyrä viäree ja tuijotti herelmii jokka oliva siin pöyräl kulhos. Yhtäkkiä Jenni otti panaani ja alkasis sitä kuarima hitaasti, hyvi hitaasti. Se oli ku jossai hirastetus filmis.

Pikkuhiljaa panaani oli Jenni massus. Sit oli taas sokerimittaus. Ny Jennii tuli vauhtii. Se otti ruisleivä ja jääkaapist maitoo. Mää e kerjänny yhtää. Mää tiäsi et ny oli tosi kysees.

Hetke pääst mää tajusi, et Kualema oli poistunu. Se pelottava haju oli hävinny. Mää päästi Jenni poies keittiöst omaa sänkysses. Mää meni lattial Jenni viäre iha varmuureks.

Aamul ku herätti, Jenni halasis munt  kyynel silmäs ja sanosis : ” Mu oma rakas hypokoira ”.

Nii-i, eikä munt ol eres koulutettu. ”

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä