40 vuotta diabeetikkona ja yhä hengissä

Olen sairastanut diabetesta 40 vuotta. Lauantaina 20.2.  vietin juhlaa.

Olen ylittänyt kolmellakymmenellä vuodella sen eliniän odotusarvon, joka minulle sairastuessani annettiin.

En käy dialyysissä. En ole sokea. Mitään raajaa minulta ei ole amputoitu. Ainoastaan vasenta silmänpohjaani on kaksi kertaa laseroitu. Olen vahvasti hengissä.

Tässä artikkelissa muistelen menneitä vuosikymmeniä suurmiesten tapaan. Voi olla, että tulee kerrotuksi jo aiemmin kirjoittamaani, siitä viis.

Turun yliopistollinen keskussairaala Tyks oli ehtinyt jo tulla minulle  tutuksi astmani kautta, kun menin sairaalan osastolle 417 . Kyseisellä  lastenosastolla hoidettiin diabeetikkoja. Kerrosta alempana oli osasto 416, astmalasten parantamispaikka.

Alkuvuosien diabeteksen hoidossa kaksi oman alansa gurua väänsivät kättä hoidostani. Nahistelun tuloksena olin noin 11-vuotiaana pari viikkoa ilman hoitoa osastolla 417. Äitini, joka leijonaemon lailla piti huolta lapsistaan sai tarpeekseen ja kotiutti minut omavaltaisesti.

Lääkäreitten kähinä loppui tähän.Tämän jälkeen minun ei enää koskaan tarvinnut mennä klo 7.45  hakemaan itse aamu-insuliiniani ja kysymään yksikkömäärää. Insuliinin pistosaikani on aina ollut n. klo 7.00.

Liikunta on diabeetikolle tärkeää. 13-vuotiaana olin säästänyt rahaa rullaluistimiin. Ne jalassani viiletin pitkin Tyksin maanalaisia käytäviä. Nykyään ulkopuolisten pääseminen kyseisiin tiloihin on ehdottomasti kielletty.

Insuliinipumpun alkeisversiota käytin 17-vuotiaasta 22 ikävuoteen asti.

Isoäiti kustansi ylioppilasjuhliin asuuni sopivan insuliinipumppukotelon. Se teetätettiin punaisesta nahasta.

Kun olin muutaman vuoden vanhempi, tein yksin matkan Kreikkaan.

Iraklionin lentokentällä Kreetalla vartijat sammuttivat metallinpaljastimet, kun kävelin porttien läpi.  Parikymppiselle nuorelle naiselle se oli ansiotonta arvonnousua. Sen jälkeen minua kohdeltiin kuin prinsessaa.

Harrastin näyttelemistä Turun Ylioppilasteatterissa pumppuaikanani. En suostunut esitysten ajaksi ottamaan pumppua pois. Minulle ommeltiin insuliinipumppuun sopivat rooliasut.

Eräs kasvatustieteen tentti on painunut mieleeni

. Turun yliopiston luonnontieteiden talon iso luentosali oli täynnä tenttijöitä. Kesken kaiken alkoi vyötäröltäni kuulua hälytysääni. Insuliinipumpun akun lataus lähestyi loppuaan. Juoksin posket punoittaen ulos salista.

Tuo episodi on varmaan ainoa hetki, jolloin olen jollain tavalla hävennyt diabetestani. Nykyään tapaus vain naurattaa.

Muistoja riittää. Siirryn  tähän aikaan ,40-vuotisjuhlaan.

Olin kutsunut parisenkymmentä läheistä verestämään muistoja. Aikaa, jolloin ainoa sokeriton juoma oli Lido.

Järjestin diabetes-aiheisen tietokilpailun.

Eräs kysymyksistä oli laskea tarvitsemani insuliinimäärä. Kerroin kuvitellun aloitusverensokerin, aterian hiilihydraattimäärän ja toivotun verensokerin pari tuntia aterian jälkeen. Olin antanut tarvittavat tiedot insuliiniyksikön vaikutuksesta hiilihydraatteihin ja verensokeriin.

Usea kilpailija ilmoitti ettei jaksa laskea. Sanoin, että teen tämän laskuoperaation aina, kun jotain syön. Lisäksi mittaan verensokerin ja tarvittaessa pistän insuliinin.

Minulle jäi tunne, että vieraat ajattelivat minun vain höpisevän omiani. Kertovan ideaalitilanteesta.

Kilpailun yhteydessä sanoin huumorimielessä diabeteksen olevan älykkäitten sairaus. Tarkemmin ajateltuna se pitää täysin paikkansa.

Vesi on viisasten juoma ja diabetes on älykkäitten sairaus.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa Google+ -palvelussa
• Jaa LinkedInissä