7.10.2015 Reija Helkkula

Kurissa ja nuhteessa

Pannoitin diabetekseni hyvissä ajoin. Muutamia kertoja se yritti niskan päälle, kun herkesin antamaan sille liikaa vapauksia. Opin pitämään liinan kireänä ja antamaan tiukkoja käskyjä. Löysä lepertely oli sille kuin lupa karata temppuilemaan omiaan. Vahdin sitä kuin vapaana lähestyvää villieläintä enkä luottanut siihen kuin hetkittäin. Ei tarvitse olla psykologi ymmärtääkseen, että suhteemme oli kuluttava.

Havaitsin itsekin kärsiväni ajoittain lievästä hoitoväsymyksestä, mutta miten olisin voinut laskea irti vastikään häkkiin sulkemani pedon. Tavallaan mielsin sairauteni helposti kesytettäväksi, mutta toisaalta tajusin syynä olevan oma kovapäisyyteni, jolla pidin diabetekseni kurissa ja nuhteessa. Positiivista lähestymistavassani oli se, että opin tuntemaan sairauteni hyvin pikkutarkasti. Tiedän mitä tapahtuu, jos lähden ulkoiluttamaan koiria tai jos syön neljä palaa suklaata. Tiedän monia eri olotiloja, jotka paljastavat verensokerin olevan alhaalla. Tiedän miten menetellä, jos verensokeri nousee käsittämättömän nopeasti ilman selkeää syytä.

Diabetes ei ole sairautena aloillaan pysyvä tai aina samanlainen. Sillä on taipumus reagoida ärhäkästi ympäristön muutoksiin. Diabetekset ovat villejä ja niiden kesyttämiseen pitää olla valmis käyttämään omaperäisiäkin keinoja. Ei siis voi tuudittautua ajatukseen, että on oppinut tuntemaan edes oman diabeteksensa. Huomenna kaikki voi olla toisin. Mukavaksi lemmikiksi kesytetty sairaus voikin villiintyä uudelleen.

Aika ja kertyneet kokemukset pehmittävät suhtautumista. Kun diabetes on seurana vuosikymmeniä, on varmasti oppinut tuntemaan ne harvinaisemmatkin temput, joilla sairaus on koetellut rajojaan. Sitä ei voi hallita pitämällä häkissä. Pitkän ajan kuluessa kalterit ruostuvat tai ovi unohtuu epähuomiossa auki. Vangitseminen on muutenkin vain lyhyen aikavälin ratkaisu, johon tuore diabeetikko takertuu hädissään.

Tarkkana pitää olla, mutta villiksi luotua ei saisi yrittää sitoa. Hellästi kesyttämällä ja opettelemalla sen pieniä eleitä, on mahdollista saavuttaa sopu ja rinnakkain elo. Aikaa se vaatii ja suurta itseluottamusta. Kyllä minä tämän kanssa selviän ja jaksan. Tämän tunteen voimistamiseen diabeetikko kaipaa apua kaikista ilmansuunnista; ammattilaisilta, toisilta diabeetikoilta ja omalta lähipiiriltään. Kun itseluottamus on tarpeeksi vankka, ei villipedon terävät hampaat tai kynsien raapaisut pelota, vaan kannustavat koettamaan toisenlaista lähestymistapaa.

Luotan diabetekseeni jo enemmän. Lasken sen irti toisinaan ja annan seurata minua vapaana. Hätkähdän ajoittain, kun huomaan, etten ole ajatellut sitä useampaan tuntiin. Tunne on pysäyttävä. Voin sittenkin luottaa siihen, ettei villieläin hyökkää kimppuuni takaapäin. Ainakin vähän. Voin rentoutua ja toivoa, ettei hetken herpaantuminen ole turmioksi. Sanotaan, ettei diabeetikko voi ottaa lomaa sairaudestaan. Se on valitettavasti totta. Toisaalta diabeetikko voi kuitenkin levähtää ajoittain keventämällä suhtautumistaan sairautensa hoitoon. Elämä käy raskaaksi, jos päivittäin kiroaa häkissä riehuvalle diabetes-pedolle.

Onnellisimmillaan diabetes on vapaana, mutta kutsusta luokse tulevana. Onhan sillä myös panta kaulassaan, mutta vain merkiksi muille siitä, että se kulkee seurassani.

 

Metsäntuoksuinen koiraharrastaja, jonka perheeseen kuuluu kahdeksan tassua ja neljä jalkaa. Arkena pyöräilen hanatehtaalle, jossa toimin tuotetiedonhallinnan asiantuntijana. Vapaalla ollessa metsästän ja jäljestän bretagnenbassettien kanssa. Jänisjemma-blogiLinkedInPinterestTwitter

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat