21.6.2015 Jenni Kulo

Olla vai ei ?

” Siitä on nyt kyse. Onko ylevämpää kärsiä vain sisimmässään julman onnen sinkoamat ammukset ja nuolet , vai nousta taistelemaan vaikeuksiensa tulvaa vastaan ?  ”

Teksti on Shakespearen Hamletin uusin suomennos, jonka on tehnyt Matti Rossi.

Tuntemukseni  diabetekseni kanssa ovat pääsääntöisesti hamletilaiset.

Diabeteksen lisäksi minulla on astma. Kouluaikoina jouduin olemaan sekä syys-, että kevätlukukaudella paljon pois koulusta. Huolimatta tästä olin ala-asteella aina luokkani kolmen parhaan joukossa.

Kevätjuhlassa koulussamme oli tapana jakaa ns.  ” ampiaiskirja ”. Se oli kunniakirja, joka jaettiin jokaisen luokan (  luokat 3-6 ) yhdelle oppilaalle. Samoin toimitaan monessa Suomen koulussa  myös nykyaikana.

Perusteluna saattoi olla menestyminen akateemisissa , tai muissa aineissa. Oppilaan oma ” tsemppaaminen ” oli hyvä antamisperuste.

Kuudennen luokan kevätjuhlassa minua kihelmöi. En ollut vieläkään saanut himoitsemaani   ”ampiaiskirjaa”.  Kun rehtori kuulutti luokkamme nimen, en meinannut pysyä nahoissani.

Kunniakirja meni hyvälle ystävälleni, joka oli saanut sen jo aikaisemmin. Tunsin äärimmäistä epäoikeudenmukaisuutta.

Opettajan jaettua todistukset omassa luokassamme, menin kysymään syytä hylkimiseeni.

Muistan opettajan vastauksen sanasta sanaan .” Voi Jenni, olethan sinä luokan toiseksi paras, mutta sinulla on ollut niin valtavan paljon poissaoloja, etten voinut antaa ampiaiskirjaa sinulle. ”

 

 

Sairastumisestani asti olen noudattanut periaatetta, etten piilottele diabetekseni olemassaoloa. Asia on minulle turvallisuuskysymys.

Esiteltyäni itseni , olen perään ilmoittanut olevani ykköstyypin diabeetikko. Olen kertonut mittaavani sokereita, pistäväni insuliinia ja joskus syöväni muulloin kuin ruoka-aikoina.

Näin olen toiminut koulumaailmassa ja työelämässä.

 

Kymmenisen vuotta sitten olin töissä eräässä turkulaisessa päiväkodissa.

Lapset olivat heränneet päiväunilta. Tunsin, etteivät sokerit olleet hyvin, joten ilmoitin lapsiryhmän muulle henkilökunnalle poistuvani. He ymmärsivät , koska tiesivät mistä oli kyse.

Tilanne oli päässyt pahaksi. Näkökenttäni huojui, en pysynyt pystyssä. Istuin päiväkodin keittiön lattialla ja söin paniikinomaisesti. Hälytin itselleni ambulanssin.

Menin ryhmämme ulkoeteiseen odottamaan. Olin soittanut myös isälleni, joka ehti paikalle ennen ambulanssia. Isäni opasti ambulanssihenkilökunnan luokseni.

Asianmukaisen ensiavun saatuani olin kunnossa. Kokemuksesta oli jäljellä vain paha olo.

Seuraavana päivänä mentyäni töihin , sain kutsun rouva johtajan puheille.

Rouva johtaja vaati minua lupaamaan, ettei edellisen päivän kaltaista enää tapahtuisi .  ”Mitä vanhemmatkin nyt ajattelevat ? ” Sanoin, etteivät varmaan ajattele mitään, koska minut oli nähnyt vain yksi isä istuessani eteisessä tippapullo käteen kiinnitettynä.

Kysyin rouva johtajalta, että luuleeko hän minun omasta tahdostani ja vapaaehtoisesti menettävän tajuntani. Esimieheni jankutti edelleen sopimusta, jossa lupaisin olla saamatta insuliinishokkia.

Mittani oli täysi. Kylmän viileästi selvitin hänelle tapahtuneen ja sen vaikutuksen. Kerroin menettäväni jokaisen tajuttomuuden yhteydessä harmaita aivosolujani suuremman määrän, mitä rouva johtajan päässä on koskaan edes ollut.

Ollako vai ei ? En tiedä. Välillä tekee mieli nostaa kädet pystyyn, toisinaan olen valmis taisteluun.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olen ykköstyypin diabeetikko Jumalan armosta vuodesta 1976. Minä en pelkää ketään, enkä mitään. Kunnioittaminen on asia erikseen.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat