13.3.2015 Kirsi Stjernberg

Pelottaako?

Olen sairastanut diabetesta 38 vuotta. Se on pitkä aika. Lisäsairauksia on pakko ajatella. Kohdallani ne ovat kuitenkin vasta toteutumaton uhka, eivät todellinen ongelma. Löytyy niitä pidempäänkin sairastaneita, joilla ei ole mitään ylimääräistä kremppaa. Mutta tiedän, että monilla näin pitkään sairastaneilla on hyvinkin hankalia lisäsairauksia.

Pistää se miettimään. Haluaisin olla täällä läheisteni rinnalla mahdollisimman pitkään, iloisena ja hyväkuntoisena. En halua sydänsairauksia, munuaisongelmia, silmäsairauksia, gastropareesia, neuropatiaa… Hyvällä omahoidolla voin tähän vaikuttaa. Vaan kun aina ei jaksa arjen pyörteissä ihan niin hyvin hoitaa kuin voisi, saa sitä sitten painiskella huonon omantunnon kanssa: aiheutinko tällä itselleni ongelmia tulevaisuuteen?

Tiedostan siis lisäsairauksien mahdollisuuden, mutten silti aktiivisesti pelkää. Oma diabetes ei ole juuri koskaan pelottanut. En useinkaan ole ajatellut olevani sillä tavalla sairas, että ilman hoitoa kuolisin parissa päivässä. En ole yksin asuessa tai maailman toisella laidalla reissatessakaan pelännyt, että vaikkapa matalien verensokereiden takia joutuisin vakaviin ongelmiin. Ehkä sitä myös alitajuisesti suojelee itseään näiltä ajatuksilta.

Pelkästään omasta hyvinvoinnistaan on helpompaa olla vastuussa. Mutta kun oma hyvinvointi vaikuttaa koko perheeseen, muuttuu suhtautuminen. Ensimmäistä kertaa huoli omasta diabeteksesta hiipi mieleen silloin, kun mies reissaili useiden viikkojen työmatkoilla ympäri maapalloa, ja pyöritin arkea pitkiä aikoja yksin kahden taaperon kanssa. Usein aika uupuneena. Mitä jos olisin silloin mennyt yöllä tajuttomaksi?

Kun oma lapsi sairastuu, sama sairaus näyttäytyy äkkiä toisenlaisena. Matalat verensokerit huolestuttavat, korkeat harmittavat. Lisäsairauksia en sentään tyttärenkään kohdalla hirveästi mieti. Eikä hänen itsensä tarvitse niistä vielä murehtia. Luotan siihen, että diabeteksen hoito menee sellaisin harppauksin eteenpäin, etteivät lisäsairaudet koskaan tyttären kohdalla toteudu. Mutta onhan se kova vastuu: pyrkiä hoitamaan lapsesi sairaus jokaisena päivänä niin hyvin, että hänellä olisi parhaat mahdolliset eväät hyvään, terveeseen elämään.

Pitkään aikaan ei tytöllä onneksi ole ollut sellaisia hypoja, että hän olisi krampannut ja ollut lähellä tajuttomuutta. Näin on ylipäätään käynyt vain kahdesti. Mutta ne olivat pelottavia kokemuksia. Yhä iltaisin, kun mittaan tyttären verensokereita hänen jo nukahdettuaan, sydämeni pamppailee. Usein kuulen jo hänen hengityksestään, jos verensokeri on alhaalla. Silloin tulee kiire saada mittaus tehtyä. Katse pälyilee huolestuneena, onko yöpöydän hypoeväät muistettu täydentää, vai onko pöytä tyhjänä. Silloin olisi juostava ikuisuuksien matka alakertaan evästä noutamaan.

Ambulanssin ääni on muuttanut merkitystään. Ennen en kiinnittänyt siihen huomiota. Nykyisin kuulen sen ja samaistun; jonkun lasta, vanhempaa tai puolisoa siinäkin viedään. Tosin, totuuden nimissä on todettava, että tytärtäni tai itseäni ei ole koskaan tarvinnut kiidättää ambulanssilla diabeteksen vuoksi sairaalaan. Poikani vuoksi sen sijaan jouduimme kerran ambulanssin soittamaan. Hän meinasi kuumekouristuksessaan tukehtua tajuntansa menettäen. Pelottava tilanne.

Toisin sanoen, ainahan sitä pelättävää riittää, jos sille tielle lähtee. Täytyy siis jatkossakin ajatella elävänsä normaalia, tervettä elämää. Tulevaisuudesta kun ei kukaan tiedä, perusterveet sen enempää kuin me diabeetikotkaan.

Ikänsä deeykkösenä elänyt pohdiskelija, joka asustaa rintamamiestalossa miehen, 14-vuotiaan pojan ja 13-vuotiaan deetytön kanssa. Lisäksi meillä on nuori labradorinnoutaja, jota koulutetetaan diabeteskoiraksi. Suuntaan lenkkipolulle aina kun voin, ja koetan löytää aikaa myös uusien asioiden opiskeluun. Olen vihdoin oivaltanut, miten tärkeää on pitää huolta omasta jaksamisesta ja haaveista arkihässäkän keskellä, jota tupladee välillä urakalla haastaa.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Sari

    Samantapaisilla ajatuksilla taidan Kirsi olla liikenteessä. Ennen ei pelottanut yhtään, nykyään vähän jo pelottaa. Taitaa liittyä omalla kohdallani siihen, että on niin sitoutunut läheisiinsä – toisaalta myös omien vanhempien vanheneminen luo ajatuksia omasta vanhenemisesta. Vaan luotettava ja uskottava on: kun parhaansa tekee, niin kyllä tämä tästä.

    Teille d-lapsen vanhemmille nostan kyllä hattua. Omasta d:stä on niin mutkatonta olla vastuussa, mutta lapsen kohdalla vastuu näyttäytyy varmasti ihan eri näköisenä.

  2. Mari

    Paljon on meillä yhteistä, tosin omat pelkoni ovat esiintyneet hieman ”nurinkurin” ja olen nykyään varsin huoleton. D vuosia takana reipas 39. Lapsena luulin kuolevani tai sairastuvani lukuisiin lisäsairauksiin viimeistään 3kymppisenä, pahin peikko oli sokeutuminen. Hieman pelkokerroin nousikin 26 vuotta sitten kun poikaa odottaessani todettiin silmänpohjamuutoksia. Tuolloin ajattelin, että nyt sitten pitää sätkiä 4kymppiseksi ja mieluusti vielä jotain nähdäkin, jotta saisin pojan aikuiseksi. Dn vielä hyväksyi itsellään, mutta pakko myöntää, että hirvitti ajatus, että sama vika pitäisi jakaa lapsen kanssa. No, edelleen olen varsin vahvasti elossa +8 vuotta ”yliajalla” tuosta viimeisestä tavoitteestani ja poika perusterve kaveri eli varsin vähin vaurioin on elämä kantanut. Ymmärrän kovin hyvin ajatuksesi ja huolesi kun sinulla on kaksi pientä ja lisämausteena tuplaD. Toivottavasti et vaadi itseltäsi liikaa 24/7.

  3. Liisa

    Ihana kirjoitus, Kirsi. Allekirjoitan täysin lauseesi ”Mutta onhan se kova vastuu: pyrkiä hoitamaan lapsesi sairaus jokaisena päivänä niin hyvin, että hänellä olisi parhaat mahdolliset eväät hyvään, terveeseen elämään.” Parhaaseen pyrimme! 🙂

    1. http://www./

      Astronomia , rockul si mersulpe role(si mie imi cam plac astea :))O cicatricie , aici se aseamna cu Eu sunt numarul patru:)Puteri supranaturale:xO lume invizibila aflata in pericol…. foarte tare pana acum :)Dar de la ce sa salveze acest oras? Foarte interesanta!

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat