4.2.2015 Liisa Laitinen

Minä kysyn, vastaa sinä

 

Tervehdys! Tämänkertaisessa blogitekstissäni ajattelin rupatella D-pojan kanssa diabetekseen liityvistä asioista ”haastattelu” -ajatuksella. Pienen ekaluokkalaisen ajatelmat on kovinkin suoraviivaisia ja rehellisiä. Eihän tätä pitkäaikaissairautta pienen tarvitse vielä niin syvällisesti pohtiakaan, siihen on vielä aikaa..

”Muistatko kun sinulle tuli diabetes?
-Muistan, pelasin pahat possut peliä mummulassa ja vinguin sokerin mittausta yhtä paljon kuin pikkuveli kun siltä ekan kerran mitattiin sokeri. Lähettiin pariin sairaalaan ja sitten mentiin Ouluun.

Mitä tulee mieleen siitä ensimmäisestä osastolla olo ajasta?
-Mitattiin paljon erilaisilla mittareilla.

Miltä se tuntui?
-Tylsältä, ei voi mitään muutakaan sanoa.. Mutta oli kivaakin kun P (toinen saman ikäinen poika pumpunlaitossa osastolla samaan aikaan) oli siellä! Me pelattiin ja leikittiin. Sillon ku tulin niin tulin itkien ja kun lähin niin lähin itkien. Mutta siksi itkin kun lähettiin kun siellä oli niin mukavaa, enkä ois halunnu lähtee kotiin.

Mikä on diabeteksessa tylsintä?
-Ei saa niin paljon leikkiä, ettei sensori tai kanyyli lähe irti, ei saa rymytä niin kovaa.

Mitä kivoja puolia tulee mieleen?

-Saa ottaa pillimehuja ja siripiriä ja herkullisia leipiä.”

 

10863585_10153054742423273_980651524_n

 

Vanhemman näkökulmasta en ole huomannut, että poika liiemmin harmittelisi diabetestä. Arjessa useimmiten eteen tuleva negatiivinen asia tuntuisi meidän kohdalla olevan se, että täytyy malttaa mitata leikkien ja touhujen lomassa!

Toki kanyylinvaihto (2-3 vuorokauden välein) ja sensorin vaihto (6 vrk välein) välillä tuntuu kurjalta. Niissä olemme huomanneet harhautuksen auttavan, eli jos samalla tekee jotain kivaa johon keskittyy, kuten pelaa konsolilla tai katsoo lastenohjelmia, vaihto näyttäisi sujuvan huomaamattomammin.

Kyllä me tämän kanssa pärjätään, yhdessä!

 

Avarakatseinen ja rento kolmenkympin rajapyykin ylittänyt perheenäiti Pohjois-Pohjanmaalta. Tämänhetkiseen elämääni parhaimman sisällön tuovat yksinkertaiset ja arkiset asiat, niistä nautin. Viiden hengen perheemme päiviin tuo oman lisänsä keskimmäisen pojan pumppuhoitoinen ykköstyypin diabetes.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Petra

    Jos tuota meidän P:tä haastattelis, niin yhtä mutkaton asenne kuin teilläkin. Kyllä pojat pärjää. Terkkuja!

  2. Liisa LaitinenLiisa Laitinen

    Sari: Kiitos! Uskoisin, että sillä tavalla sitä taival etenee rennommin. 🙂
    Petra: Nämä pikku-deet on kyllä niin mainioita pakkauksia…! Terveisiä! <3

  3. Emmi Siirtonen

    Lapset osaavat todella elää hetkessä! Omalta kohdaltani olen kyllä pelkästään kiitollinen siitä, että sairastuin nimenomaan lapsena, jolloin ei ollut mahdollisuutta googlettaa lisäsairauksista tms. Myöhemmin kun omaa sairastumistaan alkoi prosessoida, niin d. olikin jo tuttu kumppani. Mutta eihän sitä koskaan voi kuin arvuutella.

    Reipas poitsu sulla! 🙂

  4. Kirsi

    Kiva haastattelu! Tästä sen tosiaan huomaa, miten lapset usein keskittyvät ihan eri asioihin kuin aikuiset, ja hyvä niin!

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat