12.5.2017 Sanna Porokara

Odottava aika voi olla pitkä ja pelottava

Koko ajan saa odottaa. Ensin seuraavaa äitiyspoliaikaa, sitten siellä polilla ylipäätänsä lääkärin kohtaamista ja toki itse vauvaa koko raskauden ajan. Odotuksen oheen pelko on suhteellisen kurja kumppani. Mitä jos taas käy samoin kuin viimeksi?

Alkuraskaus meni luottavaisin mielin. Kaikki tuntui helpommalta ja luotto äitiyspoliklinikkaan palaili pikkuhiljaa. Siihen asti siis kunnes raskausviikolla 27 vastaan tuli eräs lääkäri, jonka kanssa meillä ei nyt vain kemiat kohtaa. Saman lääkärin vastaanotoista kieltäydyin jo esikoista odottaessa samoista syistä kuin tälläkin kertaa. Reilussa kymmenessä minuutissa suoritettu ultraäänitutkimus ja pintapuolinen kuulumisten kysely ei mielestäni ole huolellista ja tarkkaa seurantaa, jota minulle alkumetreillä lupailtiin. Seurantaväliäkin muutettiin aiempaa harvemmaksi.

Mietin hetken, että mitä tekisin. Esikoisen raskausaikana annoin vain suullista palautetta, mutta nyt se ei tuntunut riittävän. Pienen pähkäilyn jälkeen päädyin tekemään kirjallisen palautteen ja odottamaan sen vastausta. Samalla kypsyi myös ajatus pelkopolikäynnistä. Kirjallinen vastaus tuli reilun viikon päästä ja se vastasi kysymyksiini juuri ja juuri, varsin ympäripyöreästi kuitenkin. Seuraava äitiyspoliaikakin oli vasta kolmen viikon päässä ja ahdistus vain kasvoi. Neuvolan kautta sain onneksi lähetteen saman tien eteenpäin ja aikakin tuli pian, joskin sillä hetkellä se tuntui olevan tuskallisen pitkän kuukauden päässä.

Harmaalla alueella

Pari ensimmäistä äitiyspolikäyntiä tuon floppikäynnin jälkeen tuntuivat jo itsessään pelottavalta. Kukahan siellä olisi vastassa ja mihin suuntaan tilannearviot tällä kertaa kääntyvät? Vastaanottavaa lääkäriäkään ei saa tietää ennen kuin menee ilmoittautumaan. Onneksi käynnit tuon epäonnisen episodin jälkeen ovat olleet onnistuneita, ehkäpä palautettani sittenkin kuunneltiin, vaikka suoraa vastausta en siihen saanut.

Synnytyspelko tosin kasvoi aika ajoin suureksi möröksi, joka söi ennestään vähäisiä yöuniani. Välillä olin vakaasti sitä mieltä, että en synnytä yhtään millään tavalla. Harmi vaan kun tästä projektista ei saa taukoa hetkeksikään.

Pelkopoliaikakin tuli ja meni, siitä jäi positiiviset fiilikset. Kävimme kätilön kanssa läpi aiemmat kokemukset ja tämän raskauden kulun, sain kaipaamani objektiivisen keskustelukumppanin. Raskaus ja synnytys nyt vain ovat sellainen tapahtumaketju, mistä ei pysty sanomaan etukäteen mitään varmaa ja tilanteet muuttuvat hetkessä. Kaikki kriittinen tapahtuu harmaalla alueella, josta ei voi sanoa mitään varmaa.

Tämän tiedostaminen helpottaa hieman, mutta silti se kiristää tällaisen paatuneen potilaan kuuppaa. Etenkin kun on tottunut varsin eksakteihin hoitotoimenpiteisiin. Tilanne on yleensä X tai Y, se hoidetaan keinolla Z. Raskauden kohdalla kulku on jotakuinkin seuraava; tilanne on X, Y, Z ja ehkä ensi viikolla Ö, seurataan tilannetta ja toimitaan keinoilla A, B, C, D tai E, ehkä keinolla F jos tilanne onkin Ä. Välillä miettii, että miten hitossa diabetekselle pystyy tekemään pidempiaikaisen hoitosuunnitelman, mutta yhtä raskautta ei voi välillä suunnitella edes viikon päähän?

Miksi tämä ahdistaa näin paljon?

Olen pohtinut paljon sitä, että miksi tämä tilanne pelottaa näinkin paljon. Toki iso ja ilmiselvä tekijä ovat edelliset kokemukset ja sillä selittyy myös osittainen luottamuspula. Mutta äitiyspoliklinikan toiminta on tälläkin kertaa kuitenkin ollut pääasiassa hyvää ja parhaansa mukaan he koittavat estää edelliset surulliset sattumukset.

Toinen asia on se, että edelliset ongelmat olivat tosiaan surullisia sattumuksia, joita ei olisi voinut estää etukäteen kuin tutkimalla foliohattu päässä aivan kaikki mahdolliset aspektit. Miksi olisi tutkittu kun mikään ei viitannut tuleviin ongelmiin missään vaiheessa? Sinänsä hallitsematonta tapahtumaketjua ei voi suunnitella ennakkoon. Pitää vaan luottaa tähän kropanrähjään, vaikka se on joillakin osa-alueilla jo joutsenlaulunsa laulanut.

Kolmas on hoitokulttuuri. Olen sisätautien poliklinikalla tottunut tietynlaiseen tiimityöskentelyyn. Yhdessä diabeteshoitajan ja endokrinologin kanssa teemme hoitolinjauksia keskustellen ja tulen kuulluksi. Toki minua kuunnellaan äitiyspoliklinikallakin, mutta en ole tämän jutun asiantuntija. Toisin kuin sisätautipolilla, jossa minä olen se, joka tietää parhaiten miten minulla menee. Missä suhteessa voin nyt avata suutani ja ilmaista mielipiteeni tällä kertaa?

Taidan kaivata liian yksityiskohtaisia suunnitelmia. Pitänee vain tiettyyn pisteeseen asti hyväksyä se, että koko ajan liikutaan siellä harmaalla alueella. Onneksi tämä on kuitenkin tila, joka päättyy joskus. Tavalla tai toisella.

Kolmekymppinen ykköstyyppi, joka vuosien sokerisuossa rämpimisen jälkeen tajusi, että diabetesta tai elämää ylipäätänsä ei voi suorittaa kaavamaisesti. Täydellisen hoitotasapainon rattaisiin kapuloita tällä hetkellä heittävät (kaikella rakkaudella) perhe ja työ, eli ne ihanan kamalat ruuhkavuodet.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Reija HelkkulaReija Helkkula

    Pystyn tosi hyvin samaistumaan kertomaasi, vaikken raskaana ikinä ole ollutkaan, saati synnyttänyt. Mielestäni olet myös asiantuntija raskaudessa, vaikkei sinusta itsestäsi siltä tuntuisi. Tunnet oman kehosi ja erityisesti sen miten diabetes ja raskaus ”hoidetaan yhdessä”.

    Luottavaisin mielin eteenpäin ja toivottavasti hoitopaikassa ymmärretään myös kuunnella, koska sillä on iso vaikutus myös pelon liennytykseen.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat