8.3.2017 Sanna Porokara

Ihon läpi imeytyvät hiilarit ja muut raskaudenaikaisen aterioinnin oikut

Diabeetikon ruokailu ei ikinä ole yksioikoista. Onnellisia olkoot he, joilla yksi insuliinin ja hiilarien laskentasuhde pätee aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Ruokailu oli minulle ennestäänkin vaihtelevan insuliinitarpeen ja eri tavoin imeytyvien hiilihydraattien kanssa hitusen haastavaa, mutta raskausaika teki siitä haastavaa potenssiin kymmenen.

Raskausaikana ateriointiin liittyy myös muita hankaluuksia, jotka eivät varsinaisesti johdu diabeteksesta. Tässä kokoelma pahimpia veemäisyyksiä.

Kolmen kuukauden hypokimara

Kuulun niihin onnellisiin, joilla alkuraskaudesta insuliinintarve laskee. Tarpeen laskun varjopuolena on äärimmäinen hypoherkkyys. Vaikka kuinka koittaa tsempata, ensimmäinen kolmen raskauskuukauden hiilarikertymistä syntyisi omituinen ravintopyramidi, jonka vankka perusta olisi pillimehut ja heti siinä päällä näppärästi glukoosipastillit ja -geelit. Mikään ennakointi tai varotoimi ei tunnu riittävän. Yritä siinä sitten pitää kehoasi temppelinä ja tarjota pienelle ihmisenalulle parasta mahdollista ravintoa.

Oksentaako vaiko eikö?

Alkuraskauden hypoherkkyys yhdistettynä pahoinvointiin ja oksenteluun on suorastaan helvetistä. Onneksi pahoinvointia kesti tälläkin kertaa vain hetket ja pahimmat aamut sai taktikoitua niin, että ennen kuin nousi sängystä joi lasin vettä ja vapautti sen sitten heti perään lavuaariin. Näin pahin meni ohi ja lääkkeet aamupalan kera sai pidettyä sisuksissa. Aamuhypo oli pahin mahdollinen. Mikään mehu tai pastilli ei tuntunut ehtivän imeytymään ajoissa. Oma lukunsa on myös se, että pahoinvoinnin iskiessä ainoa ruoka, mikä menee alas saattaa olla mehujää ja kurkkupastillit. Taas ollaan aika kaukana siitä ravitsevasta ruoasta, josta joka tuutista valistetaan.

Järjettömät mieliteot ajavat omituisiin tekoihin

Mitä tähän nyt voi sanoa, diabeetikkokin on vain ihminen. Raskaudenaikaisissa mieliteoissa ei ole mitään järkeä. Välillä ne ovat ihan ok, kuten järjetön mandariinihimo, jonka itse arvelen johtuneen raudanpuutteesta. Sitten on taas niitä kausia kun haluaisi syödä vain lihapiirakoita, joka on ainakin omalla kohdallani pahimpia mahdollisia verensokeritasapainon kannalta. Vehnä nostaa nopeasti korkealle ja rasva pitää verensokerin koholla pitkään, vaikka tuuttaisi tsiljardi yksikköä lisäboluksia. Himot eivät myöskään katso kelloa. Puoliltaöin alkanut makkaraperunahimo yhdistettynä syyllisyyteen saa tekemään omituisia asioita. Kuten hiippailemaan keittiöön ja paistamaan pannullisen nakkeja pakastevihannesten kera. Ei se makuero ketsupin alta juuri tuntunut, voin vaikka vannoa.

Kun hiilarit imeytyvät tehokkaasti, mutta insuliini ei

Olen nyt päässyt tähän vaiheeseen. Insuliinintarve on jatkuvassa nousussa ja selkeästi joutuu jo rajaamaan tiettyjä ravintoaineita pois ruokavaliosta ihan vain siksi, että insuliinissa ei riitä niille tehoja edes avokätisesti annosteltuna. Pidän aamulla hetken leipäpalaa kämmenellä, arvioin hiilareita ja samassa sensori huutaakin verensokerin hätyyttelevän kahdeksaa. Etkä edes ehtinyt syömään mitään ja päälle kahdeksan sokereilla kasvava insuliinirestenssi pitää kyllä huolen, että insuliinia saa annostella ainakin tuplat, ellei triplat.

Näin toisella kierroksella jo tietää, että viimeiset raskausviikot kuluvat “nauttien” porkkanoita, maitorahkaa ja jonkun satunnaisen näkkärin. Siinä alkaa jo pikkunhiljaa odottamaan lapsen syntymää ihan vaan siksi, että saisi syödä jotain.

Loppukoitoksen jälkeen odottaa palkinto!

Ensimmäisen synnytyksen jälkeen koin jotakin ihmeellistä. Insuliinitarve romahti niin, että ensimmäinen viikko yksin omassa kehossa sujui minibasaalilla ja bolustaa tarvitse jokusen hassun kerran. Ehkä se on luontoäidin tapa palkita pitkästä ja tuskallisesta ateriataipaleesta. “Ota tästä pari suklaalevyä ja puolikas täytekakku, minä tarjoan.”  Kiitos vaan, otetaan vielä säkki karkkia kaupan päälle. Ja litra tavallista kokista.

Pitää kyllä tunnustaa, että näin toisella kierroksella näiden kaikkien edellämainittujen oikkujen kanssa on ollut helpompaa elää. Verensokeritasapaino on tasaisempi ja tällä kertaa ei tule emmittyä paria päivää, että uskaltaako sitä insuliiniannosta nostaa vai mitä sitä tekisi. Helppoa tämä ei ole, kuitenkin helpompaa kuin ekalla kerralla. Tai sitten sitä vaan stressaa vähemmän?

P.S. Jos jollakulla on hyviä vinkkejä akuutin roskaruokahimon taltuttamiseen ja tasaisena sokerit pitäviin aamupaloihin, niin niitä otetaan vastaan. Vielä olisi kolmisen kuukautta loppukoitokseen.

Kolmekymppinen ykköstyyppi, joka vuosien sokerisuossa rämpimisen jälkeen tajusi, että diabetesta tai elämää ylipäätänsä ei voi suorittaa kaavamaisesti. Täydellisen hoitotasapainon rattaisiin kapuloita tällä hetkellä heittävät (kaikella rakkaudella) perhe ja työ, eli ne ihanan kamalat ruuhkavuodet.

Kommentit tähän postaukseen

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: