15.1.2017 Sanna Porokara

“Halloo, halloo, halloo, onko sairaala?”

“Tilaamme nyt lapsen ilman mutkia!”

Alavireinen loppuvuosi sai uutta nostetta kun varmistui, että meidän perheemme kasvaa yhdellä hengellä kesäkuussa 2017. Alku meni jotakuinkin omalla painollaan kun kaikenlainen muu terveysmurhe varjosti odotuksen alkua aina epäselvistä silmänpohjakuvista hajonneeseen olkapäähän ja kilpirauhasongelmiin. Näillä näkymin pelästykset ovat olleet turhia, silmänpohjat siistit ja rauhalliset, olkapää on omalla tavallaan toimintakykyinen (vaikkakin parasetamoli hermosärkyyn on yksi iso vitsi) ja raskaushormonit tuntuvat tasoittaneen kilpirauhasen toimintaa ja paine kaulalla on helpottanut. Nyt jääkin aikaa miettiä (ja vähän murehtia) itse raskautta.

Esikoisen odotusaika meni hyvin ja samaa odotan tältäkin, vaikka oma selkeästi heikompi fyysinen kunto arveluttaa. Mitä jos olen ihan raato loppuraskaudessa? Alkuraskauden hypoilu, liukkaat kelit, tasapainoilu kodin ja työn välillä osa-aikaisella hoitovapaalla ja yöunia tehokkaasti verottava taapero ovat saaneet liikunnan jäämään taka-alalle. Vaikka onhan lapsen kanssa liikkuminenkin jo jotain, mutta se ei tunnu riittävän omaksi terveysliikunnaksi asti.

Se, mistä olen erityisen onnellinen on esikoisen odotusaikaan verrattuna parempi sokeritasapaino. Diabetes on helpommin hallittavissa kun tietää mitä tuleman pitää. Ja melko huolettomasti olen pystynyt sen suhteen elämään, sensori käsivarressa on hyvä renki ja toki välillä myös se isäntä kun käskyttää mittaamaan.

Toki pitää myös sanoa, että toisessa raskaudessa sanonta “tieto lisää tuskaa” on osoittautunut todeksi. Ensimmäisellä kerralla ei oikein osannut konkreettisesti pelätä mitään, tällä kertaa onkin jo toinen juttu.

Ei se matka, vaan päämäärä

En sinänsä murehdi odotusaikaa. Murehdin odotusajan päätöstä. Edellinen synnytys oli katastrofi ja sen “jälkihoito” (lapsen tehohoitojaksoa lukuunottamatta, siellä kaikki meni erittäin hyvin) vielä ala-arvoisempi. Kävin itseni ja puolisoni kanssa pitkän pohdinnan siitä, että syntyykö toinen lapsemme samassa sairaalassa. Valinnanvapaushan meille on suotu hoitopaikan suhteen. Samalla olisi kuitenkin ilmeisesti pitänyt siirtää kaikki erikoissairaanhoidon palvelut samaan sairaanhoitopiiriin.

Naapuripiireistä on kuulunut jotakuinkin pelkkää hyvää, mutta loppujen lopuksi ongelmaksi muodostui lapsiperheen arvokkain resurssi, josta on aina pulaa, nimittäin aika. Arjessa ei ole aikaa tehdä 1,5 h reissuja suuntaansa polikäynteineen kun lähisairaala on kymmenen minuutin matkan päässä kotoa ja työpaikalta. Yhdessä käynnissä olisi koko päivä selällään kun kotipaikkakunnalla se hoituu parissa tunnissa.

Ei auttanut kuin lähteä avoimin mielin kohti ensimmäistä äitipolikäyntiä vasta kahdennentoista raskausviikon korvilla, sillä valitettavasti varhaisultra ei enää kuulu täällä diabeetikon raskaudenaikaiseen hoitoon. Oman mielenrauhan vuoksi kävin kyllä yksityisellä, vaikka se lompakossa kirpaisikin.

Odotushuoneessa aika tuntui matelevan. Ahdisti, että onko vastassa joku edellisestä raskaudesta tuttu lääkäri vastassa ja miten siihen reagoisin? Käynti meni kuitenkin hyvin, lääkäri uusi ja luotettavan tuntuinen ja vauvalla kaikki kunnossa. Tai no hyvin ja hyvin. Saan ihmeellisiä reippauskohtauksia lääkärin huoneeseen astuttuani. Omat murheet ja vaivat kutistuvat ja noin puolet jää keskustelematta vastaanottotilanteessa. Olin lähinnä helpottunut kun vauvalla oli kaikki hyvin ja lääkäri oli joku muu kuin edellisen raskauden loppusuoralla päätöksentekoon osallistuneet henkilöt.

Huolet ja murheet rohkeasti esiin?

Mutta entä jos minulla ei olekaan kaikki hyvin? Kävin OmaKannasta kurkkaamassa käynnin sanelua ja suutuin. Muutaman asiavirheen ohella tekstistä oli ymmärrettävissä, että minua ei millään tavalla haittaa edellisen synnytyksen tapahtumat. No totta helvetissä haittaa! Se on yksi elämänä kamalimmista tapahtumista, jota kannan mukanani hamaan loppuun saakka. Se, että selvisimme ilman pysyviä fyysisiä vammoja ei tarkoita etteikö se olisi jättänyt henkisiä arpia.

Nyt pitää reipastua vähän toisella tapaa. Seuraavalla käynnillä on pakko sanoa, että “Hei kyllä tämä ahdistaa ja paljon ahdistaakin!”. Voiko lääkäreille sanoa suoraan, että en luota teihin? Tai vaatia toista mielipidettä, tarkempia tutkimuksia ja viime kädessä jos pelottaa liikaa, sektiota? Huomaan olevani taas saman pohdinnan ääressä kuin viimeksikin. Olenko äiti, jonka vaan pitää luottaa siihen, että luonto hoitaa tehtävänsä, vai olenko potilas, jonka oikeus on vaatia oikeanlaista hoitoa?

En jaksa enää yhtään esikoisen syntymän jälkeen kuultua ja nyt taas alkanutta “Sinua varmasti pelottaa synnyttää” -lässytystä. En pelkää synnyttämistä, pelkään lääkäreiden tekemiä hoitopäätöksiä.

Pari viikko aikaa kerätä rohkeutta ennen seuraavaa käyntiä, lienee parasta ilmaista omat epäilyksensä ajoissa, eikä vasta loppusuoralla? Olisipa tämä yhtä suoraviivaista kuin otsikkoon innoittaneessa lastenlaulussa (M. A. Numminen: Auto synnyttää).

”Kyllä, kyllä, kyllä, täällä sairaala. Täynnä joka paikka, huoneet, parvet on. Onhan täällä ipanoita tarjolla. Tahdottekos lapsen, jolla sarvet on?”

Kolmekymppinen ykköstyyppi, joka vuosien sokerisuossa rämpimisen jälkeen tajusi, että diabetesta tai elämää ylipäätänsä ei voi suorittaa kaavamaisesti. Täydellisen hoitotasapainon rattaisiin kapuloita tällä hetkellä heittävät (kaikella rakkaudella) perhe ja työ, eli ne ihanan kamalat ruuhkavuodet.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: