13.5.2016 Sari Pihlava

Ajatuksia äitienpäivänä

Viime sunnuntaina vietin iloista äitienpäivää. Varsinkin pienempi tyttäreni oli odottanut päivää aivan pistoksissa. Kun koitti se aamu, jolloin heräsin kolmiääniseen onnittelulauluun ja pienimmäinen pääsi viimein paljastamaan salaisuutensa, minulle tuli tosi kiitollinen olo. Diabeteksesta huolimatta tämä kaikki on mahdollista!

Ei äitiys meille diabeetikoille ihan helpoimman kautta tule, ei tullut minullekaan. Matkan varrella on ollut monia hyviä kokemuksia, mutta diabetes on kutonut muistoihini mukaan myös omia tummia raitojaan.

Mieleen muistuu herkästi kuva sinertävästä vastasyntyneestä, jonka kätilö aikoi nostaa rinnoilleni. Syliini vauva pääsi kuitenkin vasta paljon myöhemmin, sillä riskisynnytyksen takia paikalle hälytetty lastenlääkäri näki heti, ettei aikaa tutustumiseen ollut. Kiireellinen hoito oli tarpeen, jotta pieni pääsisi elämässään alkua pidemmälle. Siinä hetkessä minusta tuli äiti.

Kun aikoinaan 11-vuotiaana, tuoreena diabeetikkona olin palannut sairaalasta kouluun, diabeetikkoluokkakaverini valisti minua oitis: ”Jos me halutaan lapsia, lapsi pitää saada ennen kuin täyttää 20 vuotta. Synnytys on aina keisarinleikkaus eikä lapsia voi saada kuin yhden.”

Mitäpä yksitoistavuotias tuohon olisi sanonut, ei mitään. Kaukaisia asioita mokomat, lienevätkö kaverin puheet tottakaan edes tuolloin. Onneksi diabeteksen hoito kehittyi niin, ettei tuollaisia sääntöjä enää saneltu, kun asia oli kohdallani ajankohtainen. Vauvahaaveista juttelin suositusten mukaan etukäteen lääkärin kanssa, vaikka uskoin olevani varmoilla vesillä. Ei raskaudelle estettä ollutkaan, kun hobis oli kunnossa eikä lisäsairauksia ollut.

Monesti uskottelen yhä, että terveyteni on omissa käsissäni. Raskausaikoina tunsin, että vastuuni vain moninkertaistui. Käsiini oli tuolloin uskottu paitsi oma terveyteni, myös pienen kasvavan lapsen elämä. Sanomattakin oli selvää, että motivaatio omahoitoon nousi ihan uudelle tasolle. Vastuu hengästytti.

Panostuksen tuloksena mittautin nättejä hobiksia, katselin ultrassa kauniisti keskikäyrillä kasvavaa vauvaa ja iloitsin työni tuloksista. Ei makrosomiaa, ei mitään ongelmia. Tavoitteet saavutettu! Hienosti menee, eikö vain?

Sittemmin asiat kääntyivät oudosti. Vuodelepoa ja ennenaikainen synnytys. Vauvalle monenlaista hoitoa. Siellä olin äitinä muiden äitien joukossa. Toisilla vain olivat vauvat kainaloissaan, minulla pelkkiä huolia ja murheita. Kukaan ei uskaltanut kysyä minulta mitään, pelkäsivät pahinta kai.

Jos saisin palata takaisin noihin aikoihin, yrittäisin kertoa itselleni, etteivät nämä asiat oikeasti omissa käsissä ole. Oli toki tärkeää tehdä parhaansa, mutta vielä tärkeämpää olisi ollut taito hyväksyä: nyt on näin. Ehkä joku teistä diabeetikkoäideistä tai -odottajista on osannut suhtautua oikein jo ennalta; minun oli opeteltava asioita kantapään kautta.

Äitiys on paljon muutakin kuin ne ensimmäiset hetket, jotka meillä diabeetikoilla menevät herkästi toisin kuin haavekuvissa. Minäkin olin mielestäni varautunut siihen, että synnytyksen jälkeen vauva todennäköisesti tarvitsee hoitoa eri osastolla enkä saisi nuuskutella häntä heti kainalossani. Vaan voiko tuollaiseen oikeasti varautua? Jos oma pieni rakas viedään kiireellä hoidettavaksi ja itse on täynnä huolia ja epätietoisuutta, niin ahdistaahan se.

Nyt olen ollut äiti jo aika pitkään. Meidän elämäämme on mahtunut värikkäitä, koskettavia, ainutkertaisia, väsyneitä ja hupaisia tilanteita lasten kanssa. Aika puolestaan on auttanut ja haalistanut alkutaipaleen tummat raidat miltei kokonaan. Tästä on hyvä jatkaa, monenlaista raitaa on varmaan vielä tulossakin.

Itäsuomalainen innostuja, jonka elämää ykköstyypin diabetes on tahdittanut vuodesta 1987 alkaen. Pyörittelen töikseni numeroita - kotosalla hämmennän yhteistä soppaa miehen ja teinityttärien kanssa. Luonto, kirpeät kelit, lasten halaukset ja käsillä tekeminen pitävät minut toimeliaana.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Sanna PorokaraSanna Porokara

    Onneksi pidemmän päälle äitiys taitaa olla yksi niistä ”normaaleista” asioista, joita diabeetikkona saa kokea. Tummat sävyt vaalenevat ajan mittaan. <3

    1. Sari PihlavaSari Pihlava

      Kiitos Sanna! Oikeassa olet – muistot säilyvät ikuisesti, mutta se mikä aikanaan tuntui tummanpuhuvalta, onkin enää vain osa elettyä elämää. Lapsille me saadaan olla kaikkea muuta kuin diabeetikkoja 🙂

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat