13.10.2015 Sanna Porokara

Minua tarkkaillaan ja muita unettoman yön ajatuksia

Minua on tarkkailtu jo jokunen hetki. Ensin pieni silmäpari seurasi tiiviisti kiiltäväpintaisen verensokerimittaripussukkani liikkeitä. Pian kiinnosti jo pussin sisältö ja mitä sillä tehdään. Kolmen päivän välein toistuva säiliönvaihtorituaalikin sai pian uuden seuraajan. Vakavana tyty tuijottaa vieressä kun toistan varmaan tsiljardisti kolmivuotisen pumpputaipaleeni aikana toistettua toimintojatkumoa.

Pian ei enää katsominen riittänyt. Pieni tarkkailija jäi kovin mietteliäänä pohtimaan, että minne se pumppu katoaa setinvaihdon jälkeen kun työnsin masiinan taskuuni. Eräänä päivänä näppärät pienet sormet nappasivat letkun paidan helman alta ja nyhtivät kunnes esiin tuli joko värikkäällä silikonikuorella verhottu pumppu tai minä ulvahdin närkästyneenä kanyylin teippien kiristyessä iholla. Tämän jälkeen pumppu oli ihan ykkösjuttu ja tyllerö käytti paljon aikaa ja energiaa sen etsimiseen. Saimme kuitenkin sovun aikaiseksi kun annoin hänelle pinkit kuoret omaksi “maistelukappaleeksi” ja vaihdoin pumppuni ylle vähän vähemmän räikeän tummanvioletin asun.

Näinkin kepeät arkiset sattumukset johtivat yhtenä monista unettomista öistä varsin syvällisiin mietteisiin. Mitä sitten kun tyttö tajuaa, että jokaisessa äidissä ei roiku kiinni elektroniikkaa letkun päässä? Milloin tämä tapahtuu ja mitä kerron hänelle? Tähän on varmasti vielä aikaa, mutta tuskin kysymykseen vastaaminen silloinkaan helppoa olisi.

Mitä kertoisin? “Äiti nyt on parantumattomasti sairas. *asettaa kämmenselän dramaattisesti otsaa vasten*”? Vai “äidin haima meni rikki pienenä ja äiti tarvitsee lääkettä”? Tai ehkä ”äiti on ulkoavaruudesta tullut kyborgi”? Mikä lienee sitten millekin ikätasolle sopivaa ja mikä vastaus tyydyttää muksun tiedonhalun. Vai kiinnostaako lasta ollenkaan, pitääkö hän tilannetta normaalina kun siihen on kasvanut pienestä pitäen? Milloin ja miten pitää tehdä ero lyhyen sairastumisen, pitkäaikaissairauden ja kuolemansairaan välille? Vai onko pakko edes sanoa sanaa sairaus? Olisiko diabetes enemmänkin puutostila, ominaisuus tai valuvika?

Vielä minulla ei näihin kysymyksiin vastauksia ole ja välttämättä ei koskaan tule olemaankaan. Toisaalta ensimmäisestä ihmetyksestä jo selvisin. Siihen oikea vastaus oli antaa tytylle oma silikonikuori. Ehkä luovin tilanne kerrallaan eteenpäin? Eipä tätä elämää ja varsinkaan lapsen mielenkiinnon voimakkuutta voi suunnitella etukäteen. Varmaan olisi parasta vaan käydä nukkumaan.

P.S. Miten te muut haimavaivaiset vanhemmat olette asiasta lapsenne kanssa keskustelleet? Minkä ikäisenä lapsi tuli tietoiseksi diabeteksesta ja miten asiaa käsittelitte?

Kolmekymppinen ykköstyyppi, joka vuosien sokerisuossa rämpimisen jälkeen tajusi, että diabetesta tai elämää ylipäätänsä ei voi suorittaa kaavamaisesti. Täydellisen hoitotasapainon rattaisiin kapuloita tällä hetkellä heittävät (kaikella rakkaudella) perhe ja työ, eli ne ihanan kamalat ruuhkavuodet.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Maaret

    Sinulla on ”seuraaja” ihan niin kuin Deeblogilla on seuraajia ja tykkääjiä sekä Facebookin että Twitterin puolella. Ja mistäs sen tietää, jos pikkuinen tyty löytää jo nyt kimmokkeen tulevaan ammattiinsa kunhan kasvaa aikuiseksi. Ainakin sinulle kasvaa jo nyt hyvää vauhtia pikku apulainen, joka tietää mitä tarvittaessa on tehtävä.

    1. Sanna PorokaraSanna Porokara

      Saa nähdä tuleeko meidän muksusta terveydenhuollon ammattilainen. Pitää varmaan sitten aikanaan keksiä tarkemmin näitä avustustehtäviä, niin saa olla mukana jos vielä hoitotoimet kiinnostavat.

  2. Sari

    Koskettavia mietteitä Sanna! Lapset suhtautuvat asioihin yleensä aika luontevasti, joten kannatan ehdottamaasi luovimista.

    Takavuosilta muistan ainakin sen, kun oma lapseni kyseli, koska hän alkaa pistämään itseään. Hoitotoimenpiteet näyttivät hänestä kai niin normaaleilta, että oletti niiden kuuluvan jokaisen aikuisen (naisen) elämään.

    Samoin tragikoomiselta tuntui, että lapsi oli aidon onnellinen jokaisesta neuvolan rokotuksesta. Silloin minulla oli monipistoshoito ja lapsi koki, että rokotushetkellä hän sai olla niin kuin äiti. Aika pysäyttävää tuollainenkin.

    Nyt isommat lapseni tietävät kyllä jo, että hoito on tärkeää – äiti pysyy hyvässä kunnossa vain sen ansiosta. Silloin kun olivat pienempiä, tuntui kieltämättä riipaisevalta juoda hypoissaan pillimehua, kun pieni tuntui vaativan samaa mehua. Vähänkö julma äiti: joi kaiken mehun itse eikä antanut lapselle yhtään!

    Yhä edelleen hypot ovat ikäviä. Monesti joudun sanomaan lapselle, että nyt on huono olo enkä voi auttaa/kuunnella/tehdä yhtään mitään ennen kuin olo paranee. Ehkäpä lapset ovat siihen jo tottuneet, mutta itseä se välillä mietityttää.

    1. Sanna PorokaraSanna Porokara

      Niinhän se taitaa olla, että alussa lapsen ainoa todellisuus on se kotiarki hyvässä ja pahassa. Harmi kun olen pumppuhoitoinen, olisi voinut meillekin rantautua tuo rokotusinto. 😀

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: