17.10.2015 Elli Sillanpää

Höllää vähän

Onko täällä muita täydellisyyteen pyrkijöitä, tai ainakin haihattelijoita? Niitä, jotka toivoisivat elämänsä olevan kaikilla osa-alueilla täydellistä, vaikka se ei mitenkään järjellä ajateltuna olekaan mahdollista, ja sitten pettyvät kun kaikki nämä osa-alueet jäävät omia toiveita huonommiksi?

Tunnustan. Olen tosi kova haukkumaan itseäni, monessakin asiassa. Suurin osa itseen kohdistuvista negatiivisista ajatuksista johtuu siitä, että vertailen itseäni muihin. Olen vasta viime aikoina tajunnut, että oma fiilis saattaisi olla reilusti parempi, jos lakkaisin vaatimasta itseltäni liikaa ja asettamasta itselleni utopistisia tavoitteita. Tässä muutamia aiheita, joissa voisin kenties vähän höllätä.

Liityin Facebookin Ykköstyypin diabetes ja raskaus/äitiys -ryhmään, ja viime aikoina olen potenut huonoa omatuntoa mm. siitä, että en suhtaudu niin tiukasti verensokereihin. (Raskausaika oli toki asia erikseen.) En esimerkiksi aina pistä korjausinsuliinia jos verensokeri on 11; jos lähden korjaamaan jokaista vähän yli kympin arvoa, olen hypoilla koko ajan. En myöskään herää öisin mittaamaan verensokeria, ellen sitten herää hypotuntemuksiin. Mittaan toki verensokereita päiväsaikaan usein ja pistän mielestäni sopivan määrän insuliinia aterioille, mutta aina välillä joku menee pieleen.

Luin ryhmästä myös, että lehmänmaitoa ei kannattaisi antaa imeväisikäisille lapsille, joilla on diabetesriski. No, oma poikani kuuluu DIPP-tutkimuksessa matalamman sairastumisriskin (3–9 %) ryhmään, on imetysongelmien takia saanut lehmänmaitopohjaista korviketta kahden kuukauden iästä asti ja tavallisilla maitotuotteilla aloitettiin 1-vuotiaana. Olenko siis pilannut lapseni elämän täysin, kun en tätäkään tiennyt?

Lapseen liittyy paljon muutakin, josta poden huonoa omatuntoa. Kun esimerkiksi kerron äidilleni taaperoikäisen poikani takertumisvaiheista – joskus olisi ihan kiva käydä vaikka vessassa yksin – äiti kommentoi, että lapsi on vielä tosi pieni ja tarvitsee äitiään. Tulkitsen sen toki niin, että olen huono äiti, kun en hoida lastani kotona. Omista valinnoista johtuen tämä ei ole mahdollista: asuntolaina on maksettava ja näin ollen töissä käytävä, enkä muutenkaan ole sen tyyppinen äiti, joka keksisi mielekästä tekemistä touhukkaalle taaperolle aamusta iltaan, joka päivä.

Omaan itseen liittyy myös kaikenlaista, josta morkkistelen. Voisin olla laihempi. Luin jostain blogista tosi hyvän moton: älä liiku siksi, että vihaat kehoasi, vaan siksi, että rakastat sitä. En usko, että pystyn ikinä ajattelemaan noin. Juoksen siksi, etten paisuisi kuin pullataikina.

Kuvittelen, että olisin paljon onnellisempi 10 kg laihempana. Pitäisi treenata enemmän ja kokopäivätyöstä, taaperoikäisestä lapsesta ja kotitöistä huolehtimisen lisäksi kropan pitäisi olla kuin suoraan Fitnesspäiväkirjoista. Täysin realistinen tavoite!

Lisäksi poden alemmuudentunnetta myös siitä, etten ole työurallani aktiivisempi. Haaveilen väitöskirjan kirjoittamisesta, mutta tiedän, että tällä hetkellä omat rahkeet eivät siihen riittäisi. Ystäväpiirissä on monia tohtoreita, ja he ovat totta kai fiksumpia ja muutenkin parempia ihmisiä kuin minä…

Kotikin voisi olla siistimpi, voisin siivota useammin ja panostaa sisustukseen. Koska totta kai lapsiperheen kodin pitäisi koko ajan näyttää kuin sisustuslehden sivuilta reväistyltä.

Mitähän sitä vielä keksisi? Tai oikeastaan: mitä sitä keksisi, jotta lakkaisi vaatimasta itseltään liikaa? Diabeteksen hoidossa en voi höllätä, mutta ehkä nuo muut osa-alueet voisivat stressata vähemmän…

(Kuvassa täydellinen, rento hetki viime kesältä.)

Satakuntalais-lounaissuomalainen ykköstyypin diabeetikko vuodesta 1990. Neljävuotiaan pojan äiti, joka yrittää löytää huumoria arjen tilanteista, kuten uhmaraivareista ja jatkuvasta kiireestä. Tärkeimmät apuvälineet jaksamisessa ovat juoksuharrastus ja kahvi.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Sanna PorokaraSanna Porokara

    Tuttuja tuntemuksia! Olen myös sellaista suorittajatyyppiä, joka tykkäisi pitää ainakin kulissit kunnossa ja potee huonoa omaatuntoa ja maailmantuskaa salaa öisin. 😀 Olen yrittänyt päästää irti vertailusta, sillä se on suurin yksittäinen pahan mielen aiheuttaja. Äitiys on kyllä kamala laji siinä mielessä, että ihan mitä tahansa teetkin, teet jostain näkökulmasta väärin. Kannattaa pyrkiä tunnistamaan ne isoimmat yksittäiset pahan mielen lähteet. Omalla kohdalla se on selkeästi sosiaalinen media ja silloin tällöin pidänkin somepaastoja, joiden aikana mieliala kohenee selkeästi. Lisäksi mun pahe on erilaisten tutkimusten (etenkin korvikeasioissa) kaivaminen netin syövereistä ja sitä myötä turhan pelon lietsominen. Tsemppiä mielenrauhan tavoitteluun, mulla se onnistuu välillä paremmin ja välillä vähän huonommmin. 🙂

  2. Maaret

    Höllää vähän tai ole ainakin armollinen itsellesi, jos kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaisesti. En usko, että kukaan voi olla täydellinen kaikissa asioissa vaikka kuinka yrittäisi. Täydellisyyden tavoittelusta voi tulla helposti pakkomielle mikä johtaa sitten seuraavassakin asiassa itseltä täydellisyyden vaatimista. Kuten tiedämme niin ainakaan Deen kanssa eläminen ei aina mene oppikirjojen mukaan vaikka päällänsä seisoisi.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat