15.9.2015 Sari Pihlava

Huonon diabeetikon tunnustuksia, osa 2

Emmi kirjoitti äskettäin mainion jutun Huonon diabeetikon tunnustuksia, osa 1. Kun lueskelin Emmin kirjoitusta, en osannut arvata, että kirjoitussarjan seuraava teksti ilmestyisi näin pian ja vielä minun kirjoittamanani.

***

Se oli perusperjantai.

Vähän väsymyksestä johtuvaa kohellusta. Viikon mittaan muistikapasiteettia oli jo koeteltu: Hae, vie, kyyditse, mutta kuka, milloin ja mistä? Osta retkieväitä jollekulle, huolehdi mukaan ruokailuvälineet, tarkista sääennuste ja valikoi lapsen kanssa säänkestävät urheiluvaatteet. Jonain päivänä jonkun piti muistaa ottaa uikkarit, toisena mennä pyörällä. Kaverisynttäreille tarvittiin lahja, iltapäiväkerhoon tieto poikkeuksellisista hoitoajoista. Uutuuttaan hajonneisiin kenkiin piti etsiä kuittia, ja sähköyhtiökin ilmoitti tulevansa mittarin vaihtoon: ”Soita meille ja vahvista, sopiiko ehdottamamme ajankohta”, kirje vaati.

Viikon aikana perheessä valmistui myös useampi terveellinen aamiainen, päivällinen ja iltapala, tietenkin aidoista raaka-aineista itse tehtynä. Lautasmalli toteutui hienosti. Jääkaappi täydentyi, pyykkikori tyhjentyi. Omasta ja lasten liikunnasta yritettiin huolehtia, läksyjä tarkistettiin, kuulumisia vaihdeltiin ja illalla vietettiin arvokasta parisuhdeaikaa.

Nurmi sentään kasvaa hojotti, pöly kerääntyi tv-tasolle ja eteiseen nousi kenkävuori. Älkää siis erehtykö luulemaan, ettei meillä osattaisi priorisoida.

Perusarkea, mutta aika täyteläistä. Kahvipöydässä kuulin kerrottavan, että kiireessä muisti voi alkaa pätkiä. Silloin vähäpätöisimmät asiat putoavat kuulemma herkästi pois mielestä.

Joskus matkan varrelle jää vain jotain sellaistakin, jonka soisi pysyvän mielessä.

Torstai-iltana insuliinipumppu piippaili ensimmäisen kerran. ”Insuliini vähissä”, se kovisteli. Tuumin hoitavani homman aamulla, ja käänsin kylkeä. Aamulla sain saman varoituksen uudelleen. Ajattelin letittäväni lapsen tukan ja hoitelevani pumpun heti sen jälkeen. Tukka oli tärkeää saada kuntoon, sillä lapsi oli menossa isänsä kyyditsemänä synttärijuhliin heti koulupäivän jälkeen. Ja koska perheenisältä on lettikirja vielä opiskelematta, minun sopi tehdä kampaus jo heti aamusta.

Iltapäivällä töitä tehdessäni pumppu hermostui sen viimeisen kerran.  ”Annostelu keskeytynyt”, se väitti ja pisti lapun luukulle. Onneksi mukana oli varajärjestelmä: vanha kunnon ruisku ja ampulli. Kyllä minä niiden turvin kotiin asti pärjään, ei huolta, rauhoittelin itseäni.

Ja pärjäsinkin. Verensokerit pysyivät nätisti alle seiskassa.

Kotona sitten heti asennuspuuhiin. Ensin pengoin pumpputarvikelaatikon – ei yhtään infuusiosettiä missään. Sitten siirryin komeroon, josta tavallisesti haen täydennystä. Ei setin settiä missään.

Perjantai-ilta, kello puoli viisi, diabeteshoitaja viikonlopun vietossa, poliklinikka kiinni. Päätin kokeilla onneani ja soittaa sairaalan päivystykseen. Toisesta päästä kuului pitkä, syvä huokaus. ”Tule tänne, katsotaan, mitä voidaan tehdä”, kutsu kuului.

Siellä me sitten suunnistimme sairaalan hämyssä suljettujen poliklinikoiden läpi kohti diabeteshoitajan huonetta. Oikeat avaimetkin löytyivät, ja ovet avautuivat. Vaan eihän pumpputarvikkeet enää niissä kaapeissa olleetkaan, joissa epäilin niiden olevan.

Viimeisenä oljenkortena muistin lastenosaston. Olisiko siellä vielä joku? Ja olihan siellä – ihana ihminen, joka avasi pumpputarvikekaapin oven. Sieltä tuttu paketti kainaloon. Autossa mahanahka esiin ja kanyyli ihoon. Ihanaa!

Ensi kerralla muistan hakea pumpputarvikkeeni ajoissa. Varajärjestelmien turvin olisin toki kestänyt hengissä maanantaihin tai tietysti pidempäänkin. Työtä tilapäinen monipistoshoito olisi kyllä teettänyt – edellisestä kerrasta kun on jo kymmenisen vuotta aikaa. Vaan loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt sitä taas voi köllötellä onnellisena kanyyli nahkassaan ja nauttia elämästään.

Itäsuomalainen innostuja, jonka elämää ykköstyypin diabetes on tahdittanut vuodesta 1987 alkaen. Pyörittelen töikseni numeroita - kotosalla hämmennän yhteistä soppaa miehen ja teinityttärien kanssa. Luonto, kirpeät kelit, lasten halaukset ja käsillä tekeminen pitävät minut toimeliaana.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Pingback: Huonon diabeetikon tunnustuksia, osa 3 - Deeblogi

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat