5.7.2015 Sari Pihlava

Jos ei Karhunkierrosta, niin Ketunlenkki nyt ainakin

Mietitään, listataan, pakataan. Yksi etsii unikaveriaan, tekee välillä parit kärrynpyörät ja unohtaa sitten mitä oli etsimässä. Toisella on kengät hukassa, housut hukassa ja reppu hukassa. Kampauskin mietityttää: sopisivatko ranskanletit kansallispuistoon? Kolmas on jo paitansa pakannut ja mielisi autoon lähtöä odottelemaan. Neljäs yrittää keskittyä kaiken keskellä: onko kaikki elintärkeät varusteet nyt varmasti pakattu?

Hetki vielä maltetaan, sitten päästään luontoon – siellä saapuu rauha. Metsässä perheen suorituskeskeisin tyyppikin malttaa rauhoittua katselemaan muurahaisen menoa. Kiire on jäänyt kotiin, mutta diabetes ei. Se tunkee mukaan retkelle ja vaatii siellä huomiota enemmän kuin kotioloissa.

Kun lapsiperhe retkeilee, aikuiset toimivat kantojuhtina. Tavaraa on muutoinkin paljon, mutta diabetekselle on löydyttävä tilaa. Olosuhteiden takia tekee mieli varautua kunnolla. Rinkassa kulkee ainakin pumpputarvikkeita yllin kyllin, samoin insuliinikyniä varajärjestelmäksi. Verensokerin seurannan pyrin turvaamaan varamittarin ja -liuskojen turvin. Kaikkea ennemmin liikaa kuin liian vähän. Tässä kohtaa en viilaa grammoja.

Kesän retkiä suunnitellessani mieleeni hiipi pelko: entä jos verensokeri laskisikin tiettömien taipaleiden takana niin alas, että menettäisin tajuntani. Tällaista ei ole minulle koskaan tapahtunut eikä asia ole ennen edes mietityttänyt, vaikka olemme retkeilleet paljon Saimaan saaristossa ja muissa syrjäisissä paikoissa. Mutta kai se mahdollista olisi. Saapuisiko apu siinä tilanteessa riittävän nopeasti? Hätääntyisivätkö lapset?

Mielenrauhan hankin kolmella eurolla apteekista: glukagoniruiske rinkkaan, ja perheelle käyttökoulutus. Turvallisempaa näin! Kyseinen valmiste sai erityiskorvattavuuden muutama vuosi sitten, joten mielenrauhan saavuttaminen ei jää ainakaan rahasta kiinni.

Maistuvat ruoat ovat olennainen osa retkeilyä, ja siinä kohtaa asetun lasten kanssa samalle viivalle: mukaan mielellään jotain tuttua ja turvallista. Retkiruoatkin voi tehdä itse. Kuivattu sosekeitto on säilyvä ja nopea lounas, josta lapsemme pitävät. Itse tehtynä hiilarimääräkin on tiedossa. Samoin kuivatusta jauhelihasta on moneksi, kun sitä yhdistelee eri ainesosien kanssa. Koko perheelle maistuvaa ruokaa, jonka etukäteisvalmistelu voi olla osa yhteistä hauskuutta.

Lapsilla on retkellä omat herkkupussinsa; samoin minulla. Hypoeväiden herkullisuudesta voi tosin olla monta mieltä. Itse suosin yksittäispakattuja energiageelejä niin retkellä kuin muutoinkin. Geelien teho, säilyvyys, pieni koko ja vakioitu hiilihydraattimäärä ovat minulle tärkeitä. Hypoevääni maistuvat makeilta, mutteivät onneksi niin hyviltä, että katoaisivat ennen tosi tarvetta.

Fyysiseltä rasittavuudelta koko perheen retki ei ole vaativimmasta päästä – pienimmän tahdissa tietysti edetään. Siitä huolimatta insuliini- ja hiilihydraattiherkkyys on retkeillessä aivan toista kuin arkena. Ruokailujen yhteydessä verensokeri on päästettävä reilusti nousuun, jottei tarvitsisi heti taas tankkailla. Perusinsuliinit vaativat säätönsä myös. Insuliiniannoksia arpoessa voi kartastakin olla apua – onko luvassa jyrkkiä nousuja, pitkiä päivämatkoja vai tehdäänkö vain pikkupyrähdys? Pumpun avulla on onneksi helppo reagoida: tilapäiset basaalin muutokset ovat mainio apu retkeillessä.

Retkeltä tavoittelen mielenrauhaa ja kiireetöntä oloa perheen kanssa, en tasaisia verensokereita. Ja hyvä niin! Kun tavoitteet asettaa oikein, ne ovat saavutettavissa. Metsästä tankatun energian turvin sitä taas jaksaa tasoitella sokereitaan kotioloissa.

Otsikko viittaa Repoveden kansallispuistoon, joka on mainio koko perheen retkikohde Kymenlaakson ja Etelä-Savon rajamailla. Alueella on monia reittejä, joista voi valita mieleisensä tai yhdistellä ihan omat reittinsä niin kuin me teimme juhannuksena. Erityisesti lapsia ajatellen kansallispuistoon on tehty viiden kilometrin pituinen Ketunlenkki, jonka varrelle on suositut kohteet: Lapinsalmen riippusilta ja Kettulossi. Suosittelemme!

Itäsuomalainen innostuja, jonka elämää ykköstyypin diabetes on tahdittanut vuodesta 1987 alkaen. Pyörittelen töikseni numeroita - kotosalla hämmennän yhteistä soppaa miehen ja teinityttärien kanssa. Luonto, kirpeät kelit, lasten halaukset ja käsillä tekeminen pitävät minut toimeliaana.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Maaret

    Heti alkoi tehdä mieli ”kierrokselle”. Kerro kuitenkin lisää miten tehdään itse kuivattu sosekeitto ja jauheliha?

    1. Sari PihlavaSari Pihlava

      Kierrokselle kannattaa aina mennä, jos hyvä tilaisuus sattuu kohdalle 🙂

      Sosekeiton tein hyvin vähään veteen, sitten levittelin leivinpaperille ja kuivatin kiertoilmauunissa luukku pienesti raollaan. Kuivauksen loppuvaiheessa keitto oli levymäistä ja sen sai revittyä pieniksi hiutaleiksi, jotka kuivuivat loppuun niin nopeammin. Rutikuivat hiutaleet pyöräytin vielä sauvasekoittimella pienemmiksi. Varsinaista ennallistamista ei hiutaleet tarvitse eli keitto muotoutuu ennalleen taas hyvin nopeasti vettä lisäten ja kuumentaen.

      Kuivattavaksi ajateltu jauheliha pitää olla mahdollisimman tuoretta ja vähärasvaista. Itse kypsensin lihan pannulla ilman rasvaa ja tököttelin mahdollisimman pieniksi muruiksi. Sen jälkeen lihamurut hurisivat kuivurissa muutaman tunnin. Kuivatut jauhelihat ovat kovia pieniä murusia, joita voi liottaa vähän aikaa ennallistaakseen ne taas.

      Retkiolosuhteissa kuivatut ruoat ovat mainioita, ei tule painon eikä säilyvyyden kanssa ongelmaa. Kotimainen kirja Viiden tähden vaellus on mainio opus retkiruokien valmistamiseen.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat

%d bloggaajaa tykkää tästä: