1.6.2015 Sari Pihlava

Sokeroituja punasoluja tarjolla

Jännä olo, vähän kuin tentin jälkeen. Olen panostanut ja yrittänyt; joskus laiskotellut ja sitten taas innostunut. Tulos on jossain määrin ennalta arvattavissa, mutta silti jännittää. Jospa tällä kerralla saisin yllättyä iloisesti.

Arvaatteko jo? Pelkkä diabeteksen määräaikaistarkastus HbA1c:n mittauksineen on käsillä. Sama kuvio toistuu kohdallani suunnilleen puolen vuoden välein. Monenlaista minusta mitataan, mutta HbA1c – tuttavallisemmin hobis – on se kaikkein tärkein. Se paljastaa, olenko elänyt elämääni hyvin.

Lyhyesti sanottuna HbA1c kertoo siitä, kuinka paljon sokeria tarttuu punasoluihin niiden eliniän aikana. Vähemmän olisi enemmän: virallinen HbA1c-tavoite on tätä nykyä ykköstyypeillä alle 7 % (uudenaikaiset ajatelkoot < 53 mmol/mol).

Tavoitteen saavuttaminen vaatii ainakin minulta jatkuvaa työtä. Vuosien varrella olen mittauttanut paitsi huonoja myös hyviä hobiksia. Varsinaista tasapainoa en kuitenkaan tunne koskaan saavuttaneeni: insuliini-, hiilihydraatti-, liikunta- ja stressiherkällä diabeetikolla riittää säätämistä.

Katselin omia hobiksiani vuosien takaa, ja sama kuvio näkyi toistuvan. Silloin kun elämässä on tapahtunut muutoinkin paljon, ei hyvillä HbA1c-arvoilla ole päässyt kehuskelemaan. Viime vuosikymmenen aikana meillä on tehty vauvoja, taloja, töitä ja tutkintoja. Pahimmillaan väsymykseni oli sitä luokkaa, että yritin hakea päiväpostia sekajäteastiasta. Siinä roskikseen kurkkiessa sopi pysähtyä miettimään, mitä minulle kuuluu. Kun elämä oli selviytymistä pelkän univajeen takia, diabetekseen panostaminen unohtui tosi helposti.

Murrosikä oli myös aikoinaan ihan oma lukunsa. Elin tavallista, onnellista nuoren elämää, mutta hobikset pyörivät ysin, kympin tuntumassa. Ennen lääkärikäyntiä minulle tuli kiire piirrellä kotikoevihkoon satunnaisia numeroita – kynää ja käsialaa vaihtamalla sain mielestäni uskottavuutta merkinnöille. Vihko piti olla, sillä sen turvin saatoin välttää edes yhdet moitteet.

Myöhemmässä vaiheessa raskausajat olivat haastavuudestaan huolimatta melkoisia valonpilkahduksia: vastuu pienistä velvoitti ja toi mukanaan vahvuutta. Noiden aikojen perusteella tiedän, että jos vain panostan, osaan ja onnistun. Tähän tietoon on ollut hyvä nojata myöhemminkin, kun elämisen tahti on meinannut jyrätä hyvän hoidon.

Uusin hobis mitattiin pari viikkoa sitten – tulos 6,1 %. Tavoite saavutettu ja päästy lähelle terveiden viitearvoja. Eikö olisi syytä juhlaan? Enpä tiedä. Kolikolla on kääntöpuolensa. Kun liitelen jatkuvasti melko matalalla, hiilihydraattien arvioinnin soisi onnistuvan grammalleen, jotta osaisi annostella boluksensa kymmenykselleen oikein. Lisäksi pienikin liikunta karauttaa minut hypoille, jos en ole osannut varautua siihen etukäteen.

Salaisuutta hyvään HbA1c:hen en ole keksinyt. Työtä se vaatii eikä jatkuvaa työtä kukaan jaksa, ellei ole motivaatiota. Minulla motivaation herätti ensin pelko, sitten toiveet perheenlisäyksestä ja nyt myöhemmin haave pitkästä, terveestä elämästä.

Armollinen yritän kuitenkin olla. Ei aina tarvitse jaksaa. Jos oikein väsyttää tai on kiireistä, niin yritän jaksaa edes vähän: pari mittausta päivässä, ateriabolukset suunnilleen oikein ja korjausta maltillisesti, jos on tarvetta. Näillä keinoin pääsee eteenpäin – kyllä niitä vielä tulee toisenlaisiakin päiviä, jolloin on taas aikaa ja halua panostaa.

Itäsuomalainen innostuja, jonka elämää ykköstyypin diabetes on tahdittanut vuodesta 1987 alkaen. Pyörittelen töikseni numeroita - kotosalla hämmennän yhteistä soppaa miehen ja teinityttärien kanssa. Luonto, kirpeät kelit, lasten halaukset ja käsillä tekeminen pitävät minut toimeliaana.

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat