3.6.2015 Elli Sillanpää

Oma tarinani: diabetes ja masennus

Sairastuin diabetekseen murrosiän kynnyksellä. Tiesin diabeteksesta vain sen verran, että sukulaiseni oli kuollut diabeteksen komplikaatioihin. Hoito oli toki tuolloin eri luokkaa kuin nyt, mutta diagnoosin saatuani mieleeni nousivat ensimmäisenä kauhukuvat siitä, että raajani amputoitaisiin ja varmasti myös sokeutuisin. Ensimmäiset päivät sairaalassa menivät itkeskellessä, eikä asian käsittelyyn ollut minkäänlaista apua tarjolla. Vanhempani saivat keskusteluapua, mutta eivät pitempiaikaista tai sellaista, johon olisimme koko perhe päässeet osallistumaan. Myöhemminkään minkäänlaista keskusteluapua ei ole asian tiimoilta tarjottu, vaikka teini-iässä ja vähän myöhemminkin pitkäaikaissokeri huiteli kympin tienoilla ja oireilin muutenkin voimakkaasti.

Masennukseni piileskeli pinnan alla vuosia, kunnes lopulta opiskeluvuosina totesin voivani niin huonosti, että asialle oli pakko tehdä jotain. Masennus aktivoitui, kun menetin läheisen sukulaiseni ja kaikki tuntui kaatuvan päälle. Oireeni olivat tyypillisiä: väsytti, mikään ei kiinnostanut, itketti, ahdisti, itsetuhoiset ajatukset pyörivät päässä ja kaikki hauskakin tuntui kuormittavalta ja ahdistavalta.

Onneksi juttelin asiasta avoimesti ystäväni kanssa, joka kertoi käyvänsä terapiassa. Totesin, että avun hakemisessa ei ole mitään hävettävää. Pääsin heti opiskelijaterveydenhuollon kautta psykiatrin vastaanotolle, jossa diagnosoitiin keskivaikea masennus, ja sieltä tieni jatkui Kelan tukemaan terapiaan.

Kävi ilmi, että diabetekseni oli vaikuttanut minäkuvaani ja elämääni erittäin negatiivisesti oikeastaan koko ajan. Tulevaisuus ahdisti, enkä osannut kuvitella koskaan voivani elää ”normaalia” elämää. Opiskelujen alkuajoista muistan lähinnä sen, että olin tosi ahdistunut.

Kävin terapiassa kolme vuotta. Yritin ehdottaa terapeutille lopettamista heti ensimmäisen vuoden jälkeen, mutta hän sai puhuttua minut ympäri – en varmastikaan olisi päässyt vaikeista asioista yli, jos olisin lopettanut jo ensimmäisen vuoden jälkeen. Lääkehoitoa ei omasta toiveestani koskaan aloitettu, eli lääkkeistä masennuksen hoidossa minulla ei ole kokemusta.

Kun elämä alkoi vuoden–parin päästä taas maistua, oli ihanaa huomata, että kykenin iloitsemaan pienistäkin asioista. Useampi vuosi menikin mielenterveyden kannalta hyvin. Olin toki ahdistunut miettiessäni perheenlisäykseen liittyviä kysymyksiä, mutta niihin diabeteslääkärilläni oli hyviä ja rauhoittavia vastauksia. Kun hoitotasapaino oli hyvä, sain pian raskausluvan ja aloin odottaa vauvaa. Raskausaika meni hyvin, mutta kun lapsemme syntyi ja imetys hiipui parin kuukauden takkuisen yrittämisen jälkeen, totesin taas vaipuneeni masennukseen.

En osannut suhtautua vauvanhoidon vaativuuteen ja oman itseni ”menettämiseen”, ja koin olevani huono äiti. Odotukseni äitiydestä ja todellisuus eivät todellakaan kohdanneet. Osoitin lapselleni hellyyttä ja hyviäkin hetkiä oli, mutta useimmiten halusin, että joku vie lapsen pois minua kiusaamasta. Olin myös todella yksinäinen: en uskaltanut lähteä lapsen kanssa juuri mihinkään, koska pelkäsin, mitä voi tapahtua, ja että muut huomaavat, kuinka huono äiti olen.

Lisäksi diabetes toi omat paniikinaiheensa: lapsellamme oli DIPP-tutkimuksessa todettu (matala) riski sairastua diabetekseen ja juuri samaan saumaan luin tutkimuksesta, jonka mukaan lehmänmaitopohjaiset äidinmaidonkorvikkeet altistavat riskiryhmään kuuluvia lapsia diabetekselle.

Itkettyäni imetysahdistusta puhelimessa neuvolan terveydenhoitajalle pääsin neuvolapsykologille ja hänen kauttaan perheneuvolan äiti–lapsi-ryhmään, jossa kävin puolisen vuotta kaksi kertaa viikossa. Meitä oli ryhmässä neljä äitiä ja vauvaa. Ryhmä toimi vertaistukiperiaatteella, ja keskustelimme välillä niitä näitä, välillä ryhmäläisten äitiyteen liittyvistä vaikeistakin haasteista.

Kun aikaa kului ja lapseni kasvoi, oma olo alkoi pikku hiljaa helpottaa ja vetäjät totesivatkin lopuksi, että suhteeni lapseen on normalisoitunut (alussa en kuulemma esimerkiksi ottanut vauvaani kunnon katsekontaktia). Olen ikuisesti kiitollinen saamastani avusta ja vaikuttaisi siltä, ettei lapsellenikaan jäänyt mitään pysyvämpiä traumoja äidin masennuksesta vauva-aikana. Nyt olen hurjan onnellinen lapsestani. Harmittaa ainoastaan, että vauva-ajasta mieleen on jäänyt vain oma ahdistus.

Perussairaudella on mielestäni ollut selkeä yhteys omiin masennuksiini; ensimmäisellä kerralla se todennäköisesti jopa aiheutti sen. En tiedä, palaako masennus vielä, mutta nyt olen ainakin herkempi aistimaan omia mielialojani. Synnytyksenjälkeinen masennus oli helppo huomata, kun huomasi olon olevan samanlainen kuin aiemmin, vuosia sitten.

Kummallakin kerralla minusta olennaista avun hakemisessa oli se, että halusin voida paremmin. Ensimmäisellä kerralla itseni takia, toisella sekä itseni että lapseni takia. Jaksoin sinnikkäästi hakea apua ja onneksi sitä myös sain.

Satakuntalais-lounaissuomalainen ykköstyypin diabeetikko vuodesta 1990. Neljävuotiaan pojan äiti, joka yrittää löytää huumoria arjen tilanteista, kuten uhmaraivareista ja jatkuvasta kiireestä. Tärkeimmät apuvälineet jaksamisessa ovat juoksuharrastus ja kahvi.

Kommentit tähän postaukseen

  1. A.S.

    Vertaistuki auttaa myös masentunutta, ei niinkään lääkehoito. Valitettavasti masennuksella on tapana uusiutua, minäkin odottelen 7 vuoden takaisen episodin uusiutumista. Tosin nykyään olen himppusen viisaampi. Joskus pitää antaa vain asioiden olla.

  2. Maaret

    Hyvä kuvaus Elli masennuksen oireista ja siitä selviämisestä. Masennus ei ole häpeän asia, se on sairaus siinä missä jokin muukin. Tärkeää varmastikin on, että itse tunnistaa oireet ja osaa hakea apua ajoissa. Vaikea tilanne on läheisille, jotka eivät oikein tiedä miten voisi masentunutta auttaa ja sitten jätetään kokonaan auttamatta ja tietämättömyyttä ehkä vain pahennetaan tilannetta.

  3. KK

    Sanotaan, että mm. masennukseen sairastuu asianomaisen lisäksi aina myös koko perhe/lähipiiri. Mutta tukiryhmiä onkin sitten vähemmän tarjolla… Jälkeenpäin onki sitten aikamoinen selittelyjen ja hoivailujen paikka, esim. omien lasten ja puolison kanssa. Minulla masennus johti lopulta avioeroon.

  4. Pingback: Kun tökkii niin tökkii! | Deeblogi

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat