30.4.2015 Elli Sillanpää

Vanhemmuuden iloa ja haasteita

Aamu. Herätyskello soi 6.30. Torkutan vielä viisi minuuttia. Viereisestä huoneesta alkaa kuulua kolinaa ja supattelua ja pieni pellavapää tepsuttelee sänkymme viereen. Kaksivuotiaalla pojallani on liikuttava tapa – hän tulee heti herättyään, lelu ja unirätti mukanaan, pyytämään syliin työstämään heräämistä. Poika kellahtaa minun ja mieheni väliin ja möyrii peitoissa. Kutittelen pikku varpaita ja juttelemme tulevasta päivästä. Aamuinen hellyystankkaus aloittaa päivän lempeästi ja mukavasti.

Iltapäivä. Mies on matkoilla, ja olemme juuri tulleet pojan kanssa töistä ja päivähoidosta kotiin. Olen väsynyt ja verensokeri on alhaalla. Valmistelen keittiössä ruokaa ja poika leikkii legoilla. Olen suunnitellut, että päivällisen jälkeen lähdemme kirjastoon. Poika pitää bussilla matkustamisesta ja kirjastosta hurjan paljon.

Alamme syödä – pojalle jauhelihakastiketta ja perunaa, minulle jääkaapista löytynyt smoothie, koska itselleni en ole muistanut ostaa ruokaa. Poika huomaa yhtäkkiä, että suussa on koirankarva ja alkaa itkeä. En saa koskea hänen suuhunsa ja ottaa koirankarvaa pois. Ehdotan, että hän joisi maitoa, niin karva lähtee pois. Ei suostu. Ruoka ei enää kelpaa. Huuto yltyy. Poika kiipeää pois tuolista ja menee olohuoneen puolelle huutamaan ja paiskomaan leluja. Lasken kymmeneen ja yritän jutella pojalle rauhallisesti ja kysyn, haluaako hän tulla syliin. Ei tulosta. Riehuminen jatkuu. Lopulta sorrun uhkailuun: jos et nyt syö, ei mennä kirjastoon. Pari minuuttia, ja poika rauhoittuu ja pyytää päästä syliin. Hetken päästä ruoka maistuu taas reippaasti. Minua kaduttaa, että sorruin uhkailuun.

Rakastan lastani yli kaiken, ja hän oli erittäin toivottu lisäys perheeseemme. Välillä silti haikailen entisen, lapsettoman elämäni perään. Kaipaan kiireettömyyttä, spontaaniutta ja yhtäjaksoisia, pitkiä yöunia. Vuorokauden tunnit eivät ikinä tunnu riittävän mihinkään – jostain on aina tingittävä, ja pienen lapsen kanssa se josta tingitään on oma, kiireetön aika. Jos omaa aikaa on, se täytyy priorisoida tarkasti. Käynkö lenkillä vai parkkeeraanko sohvalle lukemaan kirjaa? Ja jos minulla on omaa aikaa, on se pois puolisoni omasta ajasta.

Suoritan päivät läpi, ja vaikka mielestäni osaan pysähtyä nauttimaan ja iloitsemaan pienistä asioista, kuten lapsen oppimista uusista taidoista tai hauskoista hetkistä hänen kanssaan, tuntuu että viikot ja kuukaudet ovat samanlaista mössöä. Vaikka rytmini on diabeteksen takia säännöllinen ja elämäntavat terveelliset, on jaksaminen koetuksella varsinkin silloin, jos en ehdi urheilla tai sairastelun vuoksi en pysty urheilemaan. Näin kävi tänä syksynä, kun poika aloitti päivähoidossa ja olemme koko perhe olleet flunssakierteessä. Tähän pakettiin kun vielä lisätään milloin mistäkin johtuva verensokereiden heittely ja siitä aiheutuva väsymys, niin äiti ei aina ole penaalin terävin kynä. Väsyneenä oma syöminen ei aina noudata optimaalisia suosituksia. Puhumattakaan siitä, että jaksaisin tutkia pitemmän aikavälin verensokerikäyriä ja pohtia, voisiko insuliiniannoksia muokata johonkin suuntaan.

Helpottaako tämä väsymys ja kiireinen päivärytmi sitten, kun poika on teini-ikäinen ja nukkuisi aina mieluiten puolille päivin? Niin, ja koskas sitä parisuhdeaikaa sitten?

Satakuntalais-lounaissuomalainen ykköstyypin diabeetikko vuodesta 1990. Neljävuotiaan pojan äiti, joka yrittää löytää huumoria arjen tilanteista, kuten uhmaraivareista ja jatkuvasta kiireestä. Tärkeimmät apuvälineet jaksamisessa ovat juoksuharrastus ja kahvi.

Kommentit tähän postaukseen

  1. Elisa

    Hieno kirjoitus!
    Kyllä se helpottaa jo hiukan aikaisemmin 😀

    Suurin haaste itselleni on ollut äitiydessä oman ajan vähyys. Olen ollut aina ihminen joka kaipaa omaa aikaa ja rauhaa ja äitinä olen joutunut rakentamaan identiteettiäni uudelleen. Yrityksen ja erehdyksen kautta olen ymmärtänyt, että minun on vain otettava OMAA aikaa säännöllisesti. Minun on helpompi olla hyvä äiti, jos saan pieniä hetkiä itselleni yksinäisyydessä.

    Ja sitten, nyt kun pojat ovat 8 ja 10 – mulla on …jopa liikaa omaa aikaa…

    Muista, että lapset kasvaa NIIN nopeasti!
    Tsemppiä ja iloa!!

  2. KK

    Minun palleroiseni on nyt täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Nuori urho vetelee yökausia ties missä ja kahlaa huolissaan tulevaisuutensa suunnittelun kanssa; minä yritän neuvoa minkä ikinä vaan ehdin. Ei se miksikään kuule muutu, rakkaus vaan muuttaa muotoaan. Odotan kauhulla sitä päivää, kun pallero päättää vaihtaa hotellia !

  3. Emmi Siirtonen

    Kyllä kyllä… kovin tuttuja ajatuksia, Elli!

    Pojan ollessa pienempi jonkun jäätävän uhmakohtauksen sattuessa kohdalle mietin usein, että millaista se elämä olisikaan ilman lasta, mutta koskaan en sitten oikein muistanutkaan millaista elämäni oli ennen. Tuntemuksiahan on vaikka minkälaisia. Kun antaa niiden tulla ja mennä vapaasti, niin sekin jo helpottaa.

    Elisan kanssa olen ihan samoilla linjoilla siitä, että oma aika on ihan hirveän tärkeää. Sitä on niin paljon jaksavampi taas äitinä, kun on saanut hetken viettää ihan jossain muussa roolissa, kuin ruoanlaittajana, pyykinpesijänä tai tuomarina! 🙂

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *.

Deeblogin kirjoittajat